Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Hong Sang-soo on lievästi sanottuna tuottelias elokuvaohjaaja. Vuonna 2017 Hongilla oli kaksi elokuvaa Cannesissa (yksi kilpasarjassa, ja yksi sen ulkopuolella) ja yksi Berliinin kilpasarjassa. Eikä koronakaan varsinaisesti pysäyttänyt tahtia. Viime vuonna Berliinissä palkittu ohjaaja on jälleen Berliinin kilpasarjassa. Tosin tällä kertaa elokuva on hieman lyhyt, vain kuusi minuuttia yli tunnin.
Introductionissa nuori mies käy tapaamassa isäänsä, tyttöystäväänsä ja äitiään kolmeen osaan jaetussa kertomuksessa. Elokuva muistuttaa aika paljon juuri 2017 Berliinissä ollutta On the Beach at Night Alonea, sillä mies matkustaa tyttöystävänsä perään Saksaan ja elokuvassa ollaan myös rannalla. Myös alkoholia kulutetaan runsaasti. Ranskalaislegenda Eric Rohmerin tavoin Hong kierrättää usein omaa filmografiaansa.
Elokuva käsittelee haaveista luopumista ja sukupolvien välistä kuilua. Muotialan opinnot jäävät kesken Saksassa ja Shin Seokhon esittämä päähenkilö luopuu haaveestaan ryhtyä näyttelijäksi.
Introduction jää ehkä hieman kevyeksi kokeiluksi tuttujen elementtien pyörittelyssä, mutta suoranaisten Hong-viittauksien bongailu on paikoitellen hauskaa seurattavaa. Kiinnostavaa on myös, että vaikka elokuvan osia yhdistää näyttelemisestä haaveileva ja hieman koomiseksi hahmoksi jäävä mies, ns. sivuhahmot saavat paljon enemmän tilaa.
Jacqueline Lentzoun esikoisohjauksessa Moon, 66 Questions käsitellään vaikeaa isä-tytär-suhdetta. Parikymppinen Artemis (Sofia Kokkali) muuttaa takaisin isänsä (Lazaros Georgakopoulos) luo Ateenaan tämän saatua halvauksen. Hän saa selville uusia puolia isästään kotihoidon aikana.
Kreikkalainen weird wave saa jatkoa, ja vaikka Lentzou on ehkä vakavampi kuin maamiehensä Lanthimos, niin selkeitä yhtymäkohtia löytyy myös. Tilanteiden absurdiutta kohottaa usein musiikkivalinnat, joista lienee syytä mainita ainakin suomalainen Bomfunk M.C.s (torille!) ja Daniel Johnston.
Konstantinos Koukoulios maalailee tyylikkäitä kuvia perheen kodista, jonne tapahtumat keskittyvät. Perhedramatiikasta ja varsin tiukasti kotiympäristöön rajatuista tapahtumista huolimatta elokuva ei sentään ole mikään uusi Dogtooth (Yorgos Lanthimos, 2009). Tarot-kortteihin viittaavaa nimeä lukuunottamatta elokuva on kuitenkin suhteellisen helppotajuinen kasvutarina, mutta vinoutunut huumorintaju on silti sitä samaa Kreikan maabrändiä, josta olemme saaneet nauttia jo pitkään.
