Toukokuulta siirretty Espoo Cine palaa tietyllä tavalla vanhaan päiväjärjestykseen, kun se on jälleen syksyllä hieman ennen Rakkautta ja anarkiaa, tosin tänä vuonna syyskuussa tutun elokuun sijaan. Ensi viikolla käynnistyvän festivaalin ohjelmisto sisältää elokuvia, joita on puitu tässä blogissa aiemmin ja kierrätän niissä kohdin vanhaa tekstiä surutta.

Andrey Tarkovsky: A Cinema A Prayer

Tarkovskin pojan tekemä dokumentti legendaarisesta ohjaajanerosta on ehdottomasti Cinen paras elokuva. Tiheässä teoksessa on varsin vähän puhuvia päitä, sillä Tarkovskin haastatteluja kuullaan lähinnä ääninauhalta kuvan keskittyessä elokuvaklippeihin ja Tarkovskin asuinpaikkojen maisemakuviin. Ratkaisu on äärimmäisen onnistunut, sillä älykkään taiteilijan ajattelua kuuntelee mielellään, vaikka se ei ehkä paatuneimmille ohjaajan faneille varsinaisesti tarjoakaan mitään mullistavan uutta. Viisikymppisenä kuollutta (ainoastaan hyviä elokuvia tehnyttä) Tarkovski-jumalaa on syytä silti rukoilla, joten elokuvan nimeä myötäillen paras teko sielullesi on tähän teokseen sijoittaminen.

The Whistlers

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Corneliu Porumboiun poliisikorruptioon sukeltavassa toimintakomediassa perehdytään kanariansaarilla syntyneeseen vihellyskieleen, jossa jokaiselle vokaalille on oma äänne. Viihdyttäviä käänteitä riittävässä elokuvassa on mainioita oivalluksia, joista useimmat liittyvät kieliin. Loppuhuipentumassa viittaukset tihenevät aina Psykosta Avaruusseikkailu 2001:n asti.

Beanpole

Vasta 90-luvulla syntynyt Kantemir Balagov hallitsee visuaalisen kerronnan vakuuttavalla tavalla, ja vaikka käsikirjoitus on ohut, niin sen etuihin kuuluu tuore näkökulma: elokuvassa seurataan vuonna 1945 sodasta palaavien venäläisnaisten elämää.

Call Mom! (Ring mamma)

Ruotsalaisen Lisa Aschanin kolmas elokuva Call Mom! kertoo kolmekymppisestä Nikistä, joka elää kuin kaksikymppinen. Kaverit hankkivat jo lapsia, mutta Niki tapailee perheellistä miestä, minkä lisäksi hän harrastaa vauhdikasta seksiä hierojansa kanssa. Syy venyneeseen nuoruuteen on selvä: Niki kaipaa eksäänsä. Elämää sotkee vielä kierroksen lisää vaikea suhde syöpähoidoissa salaa käyvään äitiin.

Elokuvasta ei varmaankaan olisi tullut mitään ilman Lena Dunhamin Girls-sarjaa, jonka oikukasta huumorintajua elokuva myötäilee vahvasti. Aschan tosin onnistuu Dunhamia paremmin sivuosissa näkyvien vähemmistöjen representaatiossa. Nikin paras kaveri on lesbo (Evin Ahmad) ja hänen eksäänsä esittää skånelainen Alexander Karim, jonka vanhemmat ja ohjaajaveljet ovat syntyneet Ugandassa. Henkilöhahmojen funktiona ei ole kuitenkaan pelkkä vähemmistön edustaminen, vaan hahmot tuntuvat tarkkaan pohdituilta.

Aschan löytää Göteborgista kuvauksellisia kulmia, joita ihaillessa ei tarvitse ihmetellä, miksi Göteborgin kaupunginosat nousevat toistuvasti maailman hipstereimpien paikkojen listoilla kärkisijoille. Ääniraidan sulosoinnuissa kuullaan 90- ja 2000-luvun suosikkeja Alessi Brothersia ja El Perro Del Maria.

It Must Be Heaven

Elia Suleiman esittää ohjaajaa, joka etsii palestiinalaiselokuvalleen rahoitusta mm. Pariisista ja New Yorkista. Samalla hän palestiinalaisena koittaa löytää toista kotia maailmalta. Tatimaista satiiria sisältävässä elokuvassa on hauskoja havaintoja nyky- ja elokuvamaailmasta. Ehkä pienoisena hutina mainittakoon kliseinen pariisilaismalleja kuolaava kohtaus.

Ehkä hieman samankaltaista tunkkaisuutta on Philippe Garrelin elokuvassa The Salt of Tears, jossa kaikki päähenkilölle olennaiset kumppanit esitellään alastomina suihkussa ja Marco Bellocchion mafiailmiantajasta kertovassa The Traitorissa. Pervoilullekin on toki oma tilansa elokuvan maailmassa, mutta sitä toivoisi, että samalla tarjoiltaisiin myös kiinnostavia hahmoja eikä keskityttäisi pelkkään ulkokuoreen.

• 28.8.2020
• Kirjoittanut Mikko Pihkoluoma