Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Edellisten blogikirjoistuksieni sävy oli varsin kriittinen, mutta alkujärkytyksen jälkeen Berlinalen festivaaliohjelmisto muuttui paljon mielenkiintoisemmaksi. Reichardtin First Cow oli selkeästi Berlinalen parhaita elokuvia, mutta toisella viikolla kilpasarjassa nähtiin vielä sitäkin parempia elokuvia.
Heti maanantaina esitetty Abel Ferraran Siberia jopa ylitti odotukseni. Ferrara on 90-luvun jälkeen tehnyt varsin harvakseltaan visuaalisesti huoliteltuja elokuvia. Tällä kertaa rahaa on selkeästi ollut käytössä enemmän, mutta ohjaajalla on ollut silti täysin vapaat kädet tehdä elokuvaa haluamallaan tavalla. Jotain sen tinkimättömästä ilmaisusta kertoo se, että elokuva sai todella huonot arviot alan englanninkielisissä lehdissä, joissa usein käytetään ainakin yksi lause elokuvan kaupallisten mahdollisuuksien arviointiin.
Clint (Willem Dafoe) on vetäytynyt yksin Siperian perukoille mökkiin, jossa hän pitää baaria harvakseltaan paikalle saapuville kulkijoille. Tämän enempää elokuvassa ei ole juonellista sisältöä, sillä se sukeltaa nopeasti upeiden maisemien ja hämmentävien kuvien avulla Clintin alitajuntaan, muistoihin ja kenties fantasioihin. Enimmäkseen hän ruotii isäsuhdettaan (Dafoe näyttelee tuplaroolissa myös Clintin isää) ja entisiä kumppaneitaan. Haasteellisesta ja hyppivästä luonteestaan huolimatta kuvavirtaa on kiinnostava seurata.
Kuten Ferraran elokuvissa yleensä, elokuvassa on myös eroottisesti latautuneita kohtauksia ja muutamia tabujakin rikotaan. Clint harrastaa seksiä pirttiin saapuvan raskaana olevan venäläisnaisen (Cristina Chiriac) kanssa. Kohtaus sisältää omituisen fetissin lisäksi todella lempeää suutelua, mutta nämä kieltämättä miehisestä näkökulmasta kuvatut kohtaukset herättivät myös kritiikkiä.
Yhä surrealistisemmaksi käyvässä elokuvassa Clint seikkailee luolassa ja kohtaa kuolleen mummon, jonka haarovälistä löytyy kuolleelta sikiöltä näyttävä verinen hahmo. Vastaan kävelee myös lähes alaston mies, jolla on alushousujen sijaan veren punoittamat vaaleat siteet.
Ei tarvitse olla psykoanalyyttinen nero nähdäkseen, että Ferrara käsittelee omia pelkojaan. Willem Dafoen Clint on tietysti vähintäänkin osittain ohjaajan omakuva. Ferraralla ja raskaana olevaa naista näyttelevällä Chiriacilla on lapsi, jota Chiriac vielä odotti, kun tätä elokuvaa alettiin suunnitella.
Kohua herättäviä kohtauksia on oikeastaan todella vähän elokuvan koko kestosta. Mukana on paljon yllättäviä ja hauskoja käänteitä, joiden itseironisesta ja mustasta huumorista tulee mieleen Lars Von Trier ja Ari Asterin Midsommar. Yhdessä kohtauksessa Clint juoksee juhannussalon ympäri vino hymy naamallaan laulaen Del Shannonin Runawayn tahtiin. Mukana on myös Clintille puhuva kala!
Festivaalin muihin kohokohtiin lukeutuivat Eliza Hittmanin aborttidraama Never Rarely Sometimes Always, New Yorkin kiinteistöbisnestä kritisoiva Funny Face (Tim Sutton, 2020), teinin kasvutarinaa ja alamaailmakuvausta yhdistelevä Wildland ja Fukushiman traumoja käsittelevä Voices in the Wind.
Niiden ohella parasta antia oli korealaisen Hong Sangsoon draama-komedia The Woman Who Ran, jossa ohjaajan luottonäyttelijä Kim Minhee esittää pääosaa. Gamhee käy tapaamassa kahta ystäväänsä ja kohtaa sattumalta kolmannen Fall in -kahvilan ja sen elokuvateatterin takahuoneessa.
Hongin elokuvat perustuvat pitkälti eri rakenteilla leikkimiseen ja toistoon. Gamhee kertoo useampaan kertaan, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on erossa käännöstöitä tekevästä miehestään (lopulta hän alkaa pohtia mitä edes on rakkaus). Kahdella kolmesta tapaamisesta syödään paloteltuja omenia ja kahdesti Gamhee tuijottaa ovisummerin monitorin avulla yön yksinäisiä kulkijoita, joita he itse nimittävät hyypiöiksi.
Hong satirisoi ihmisten paradoksaalisia puolia ja epäjohdonmukaisuuksia lähes koko elokuvan ajan (elokuvaa voisi kuvailla hienovaraiseksi farssiksi), mutta ehkä parhaiten sitä ilmentää ensimmäisen keskustelun ajautuminen Gamheen kasvavasta halusta syödä lihaa siihen, että oikeastaan hän haluaisi ryhtyä kasvissyöjäksi. Pian ovikelloa soittaa kohtelias, mutta sinnikäs naapuri, joka valittaa siitä, että Gamheen kanssa illallistavat Youngsoon ja Youngji ruokkivat riesaa aiheuttavia kulkukissoja (“we call them robber cats for a reason”). Youngsoon vastaa, ettei oikein tiedä mitä hän voi tehdä, koska kissatkin ovat tärkeitä.
Kulkukissoja voi myös verrata ei-toivottuihin vieraisiin, jotka keskeyttävät naisten illalliset. Ironisesti toki ihmiset kohtelevat eläimiä (kissojen lisäksi elokuvan avaa kuva Youngsoonin pihan kanoista) paremmin kuin ihmisiä, vaikka ne kelpaavat toki myös lautaselle.
Hongin itsekritiikkiä tai leikittelevää piikittelyä voi kuulla siinä miten naiset puhuvat menestyneistä taiteilijapuolisoistaan. Kahdesti toistetaan, että ehkä olisi jo aika, että mies epäonnistuisi. Kolmannessa keskustelussa Woojin valittaa, että hänen miehensä puhuu televisiossa aina samoja asioita — miten se voi olla aitoa? En tiedä onko toistosta tunnettu Hong yhdessäkään kohtaa elokuvaa vilpitön, mutta The Woman Who Run oli yksi kilpasarjan haastavimmista ja palkitsevimmista kokemuksista.
