Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Tarantinolla on monenlaisia faneja, mutta aika harva heistä tuntuu olevan kiinnostunut siitä onko hänellä mitään sanottavaa. Totta on sekin, että aika harva Tarantinon elokuvista herättää mitään tunteita sen kuuluisan adrenaliinipiikin ohella.
Yksi poikkeus tästä on Jackie Brown, jossa blaxploitaatio-soundtrackeilla kuorrutetussa tarinassa Pam Grierin esittämä lentoemo vedättää miehiä ja koittaa olla rakastumatta hänet vankilasta lunnailla vapauttavaan (valkoiseen) mieheen (Robert Forster). Tarantinon hengailuelokuva piirtää poukkoilevan rikostarinan ohessa kuin varkain herkemmän tarinan, jossa ei ehkä olisi sitä samaa tunnelatausta ellei Tarantino olisi maailman suurin Pam Grier -fani. (Kun Tarantino kutsui Grierin toimistoonsa ensimmäistä kertaa, hän harkitsi Grierin tähdittämien seksikkäiden elokuvajulisteiden ottamista pois seiniltä.)
Jackie Brownin jälkeen Kill Bill ällistytti, mutta toisen osan päättyessä se tuntui silti vähän ontolta. Siitä puuttui joku henkilökohtaisuus tai ehkä yllättäen Tarantinon tyyliin iskeytynyt ylilyövä piirrettyjä muistuttava koominen väkivalta jätti kylmäksi. Sittemmin tätä jäykkää komiikkaa on riittänyt loputtomasti.
Feminististen Jackie Brownin, Kill Billin ja Death Proofin jälkeen hän on tehnyt jo kolme elokuvaa, joissa keskeisenä teemana on rasismi. Näistä ehdottomasti hienovaraisin on uusin Hateful Eight. Se ei pääty kovinkaan tyydyttävään kostoon. Kuten kaikissa Tarantinon elokuvissa, niin tässäkin väkivalta on ylilyövää, mutta tällä kertaa se tekee myös kipeää. Näyttelijätyö on sekin kauttaaltaan vähemmän animoitua. Tahtipuikkoa heiluttavat Samuel L. Jackson ja Kurt Russell ovat kuin luotuja lausumaan Tarantinon järjetöntä dialogia. Piirrettyjä on siis katseltu vähemmän ja Sergio Leonea enemmän.
Sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan Hateful Eightin sanoma on selkeä. Amerikassa kytee rotuvihamieliset asenteet, mutta Tarantino kytkee tämän nykyaikaan nerokkaasti edelleen useissa osavaltioissa käytössä olevan kuolemanrangaistuksen kautta. Russellin esittämän hahmon lempinimi on Hangman ja Tim Roth esittää hahmoa, joka on alueen virallinen hirttäjä. Yhdysvallat on kulkenut pitkän matkan, mutta barbarius on silti läsnä ja oikeuskäsitys – erään elokuvassa kuultavan monologin aihe – sama.
Hateful Eight on jopa Tarantino-elokuvaksi äärimmäisen puhelias. Näkemäni pidempi versio kestää 3h 8min. En voi väittää, etteikö se tuntuisi välillä vähän pitkältä. Elokuva tulee tästä syystä taatusti jakamaan yleisöä. Monien kirjoissa Jackie Brown on pitkäveteinen, mutta mielestäni se on edelleen Tarantinon paras elokuva. Monella tapaa Hateful Eight on paluu tuohon tyyliin, jossa tarantinomaiset silmäniskut eivät tunnu keskeyttävän elokuvaa. Tämä on myös ensimmmäinen Tarantino-elokuva sitten Jackie Brownin, jossa Samuel L. Jacksonilla on yksi keskeisimmistä rooleista. Yhteistä löytyy niinikään tunteikkaista kappalevalinnoista ja Ennio Morriconen jännittävistä uusista sävellyksistä, jotka sopivat tähän lännenelokuvaan yhtä hyvin kuin Delfonics Pam Grierin esittämän lentoemon kotiin.
Tarantino on pitkästä aikaa tehnyt elokuvan, jossa tunnelma rakentuu pitkäjänteisesti henkilöhahmojen välille. Sitä ei myöskään rikota turhaan, vaan se kypsyy hiljalleen kuin muhennos kattilassa. En tiedä johtuuko se siitä, että ensimmäinen versio tästä käsikirjoituksesta esitettiin näytelmänä lavalla, mutta väittäisin, että Hateful Eight on yksi Tarantinon parhaiten näytellyistä elokuvista – ellei jopa paras.
Toisin kuin aiemmin mainitsin, niin Hateful Eightin pidempi 70mm:n filmiltä esitettävä versio sai ensi-iltansa Tukholman Rigoletossa jo 1.1.2016. Pitkälti pimeisiin sisätiloihin sijoittuvassa elokuvassa leveämmän ja tarkemman filmin käyttö ei ehkä pääse täysin oikeuksiinsa. Rigoleton kaareva kangas ei myöskään ole optimaalinen vaikeasti fokusoitavan elokuvan esittämiseen. Kummallista kyllä myös kopion kirkkaus heittelehti samoissa kohdissa niinä kahtena kertana, kun näin elokuvan (ensimmäinen kerta tosin keskeytyi palohälytykseen ja siksi katsoin sen uudelleen).
Näistä puutteista huolimatta Hateful Eight on visuaalisesti Tarantinon hiotuimpia elokuvia, jossa kuvarajaukset ja asetelmallinen näyttämöllepano ovat upeaa katseltavaa. Verkkaisesta tyylistä johtuen tähän myös jää aikaa. Oli myös virkistävää nähdä uusi elokuva, jossa musta näytti oikeasti pimeältä eikä digitykin haalealta harmaudelta.
