Lukuaika: 3 minuuttia

Tuomarit mediaa lukemassa

Pihtiputaan vaariPihtiputaan vaari

Blogissa kokenut viestinnän professori Janne Seppänen kommentoi veneensä tuhdolta ohivirtaavaa julkisuutta, journalismia ja politiikkaa.

Toimittaja Johanna Vehkoon tuore kirja Oikeusjuttu (Kosmos 2021) raportoi oikeudenkäynnistä, jossa hän istui itse syytettyjen penkillä. Kirja avaa karun näkymän niin trollipolitiikan todellisuuteen kuin kahden tuomioistuimen ratkaisuihin nykyisessä mediayhteiskunnassa, jonka toimintaa ne ymmärtävät ilmeisen puutteellisesti.

Vehkoo tuomittiin Oulun käräjäoikeudessa (2019) ja Rovaniemen hovioikeudessa (2020) sakkoihin ja korvauksiin kunnialoukkauksesta, joka kohdistui tunnettuun ja rasismista tuomittuun oululaiseen kuntapoliitikkoon. Vehkoo oli saanut tiedon, että kuntapoliitikko oli tulossa striimaamaan ja häiriköimään hänen esiintymistään Rovaniemellä marraskuussa 2016. Tästä hän kirjoitti lyhyen viestin suljetulle Facebook-piirilleen käyttäen ilmaisuja natsi, rasisti ja natsipelle.

Vehkoon teokseen ja tuomioiden kirjauksiin nojautuen pohdin, mitä tapaus kertoo tuomioistuinten medialukutaidosta. Tämä on oleellinen seikka, koska kysymys median toiminnan ymmärtämisestä on läsnä kaikissa oikeusjutuissa, joissa media on tavalla tai toisella mukana. Näkökulmani on julkista keskustelua käyvän yhteiskuntatutkijan, ei juristin.

Kuntapoliitikon nimen voi hyvin unohtaa. Hän on tässä kuntapoliitikko tai asianomistaja.

Yksi keskeinen tuomion peruste oli se, ettei Vehkoon luonnehdintojen katsottu kohdistuvan asianomistajan toimintaan poliitikkona. Tuomioistuin päätteli, että ne kohdistuivat henkilöön. Tulkinta on olennainen, koska poliitikon on kestettävä julkisissa toimissaan poikkeuksellisen voimakasta arvostelua. Myös hänen kunniansuojansa on yksityishenkilöä suppeampi.

Tuomioista ei ole kuitenkaan luettavissa se, mitä poliittinen toiminta tarkoittaa nykyisessä yhteiskunnassa. Perinteisen käsityksen mukaan se on poliitikkojen julkista toimintaa vaikkapa eduskunnassa tai kunnanvaltuustoissa. Kuluvalla vuosituhannella sosiaalinen media on kuitenkin laajentanut valtavasti politiikan areenaa ja samalla murentanut entisestään henkilökohtaisen ja poliittisen välistä rajaa.

Tämä digipolitiikka on kasvanut yhdeksi keskeiseksi osaksi politiikkaa, minkä jokainen voi helposti havaita miettimällä vaikkapa nykyisen pääministerimme julkisuutta. Pääministerin henkilökohtainen alue pukeutumisesta perheeseen on kiinteä osa hänen poliittista viestintäänsä. Se näkyy erityisen vahvasti sosiaalisessa mediassa, jossa kiistat hänen postauksistaan näyttävät roihuavan jatkuvalla liekillä.

Myös puheena olevan kuntapoliitikon läsnäolo sosiaalisessa mediassa, kuten YouTubessa, on ytimiään myöden poliittista. Voidaan hyvin miettiä, olisiko häntä lainkaan poliittisena figuurina olemassa ilman digipolitiikkaan kuuluvia viestinnällisiä mahdollisuuksia ja julkisuustilaa. Oikeudenkäyntiasiakirjoista käy myös ilmi, miten kuntapoliitikko on käyttänyt tätä julkisuustilaa Vehkoon häirintään jo ennen tuomioon johtaneen tekstin julkaisemista.

Häirintä sosiaalisessa mediassa esimerkiksi striimaamalla on ikävä mutta hyvin todellinen poliittisen toiminnan ulottuvuus. Se on vastuutonta ja julmaa politiikkaa, mutta politiikkaa yhtä kaikki. Juuri tähän toimintaan ja sen muodostamaan uhkaan Vehkoon kirjoittamat luonnehdinnat kohdistuvat. On erittäin vaikea perustella, miksi ne eivät koskisi nimenomaan kuntapoliitikon julkista poliittista toimintaa.

Avoimeksi jää siis kysymys: Millaiseen ratkaisuun tuomioistuin olisi päätynyt, jos sen käsitys poliittisesta toimijuudesta mediassa olisi ollut ajan tasalla?

Myös tuomioiden heijastama käsitys mediayhteiskunnan vuorovaikutuksesta on ongelmallinen. Kyse on esimerkiksi siitä, onko kuntapoliitikko provosoimalla aiheuttanut tunnetilan, joka on saanut Vehkoon pikaistuksissaan kirjoittamaan tuomioon johtaneet rivit. Provosointiin vedoten olisi ollut mahdollista jättää Vehkoo tuomitsematta.

mainos

Käräjäoikeus kuitenkin toteaa: ”Vehkoolla on ollut kirjoitusta laatiessaan aikaa harkita menettelyään ja tilanne eroaa tyypillisestä pikaistuksissa tehdystä teosta, joka on usein suullisesti toisen ärsyttämänä välittömästi ja ajattelemattomuudesta lausuttu
solvaus. Nyt Vehkoo ja Lokka eivät ole koskaan kohdanneet, joten Lokan
tekemä provosointi ei ole ollut välitöntä.”

Tuomioistuin näkee siis provosoinnin ”välittömyyden” toteutuvan vain kasvokkaisessa kohtaamisessa. Medioituneet vuorovaikutustilanteet voivat kuitenkin olla emotionaalisesti aivan yhtä ”välittömiä” kuin kasvokkaisetkin. Sosiaalisen median viestintäkäytännöt ja algoritmit myös suosivat voimakkaita tunnereaktioita. Kuten moni harmikseen tietää, juuri sosiaalisessa mediassa kynnys sanoa jotain ajattelematonta voi olla erityisen matala.

Sosiaalisen median aikatila myös venyttää ”välittömyyden” kestoa. Esimerkiksi loukkaava postaus tulee todeksi sen kohteelle vasta kohtaamishetkellä. Postauksen ja kohtaamisen väli saattaa olla hyvinkin pitkä, mikä ei välttämättä vähennä viestin emotionaalista vaikutusta. Lisätä se sitä toki voi, kun loukkauksen kohde tajuaa, että moni on lukenut viestin ennen häntä.

Avoimeksi jää siis kysymys: Millaiseen ratkaisuun tuomioistuin olisi päätynyt, jos sen käsitys vuorovaikutuksesta, sosiaalisen median aikatilasta ja emotionaalisesta todellisuudesta olisi ollut ajan tasalla?

Edellä olleet esimerkit ovat poimintoja tuomioiden argumentaatiosta. Muutamia muitakin kohtia olisi voinut pohtia medialukutaidon näkökulmasta.

Esimerkkejä säestää tosiasia, että myös itse tuomioistuimia ja syyttäjiä pyritään vetämään osaksi poliittista kampanjointia. Tämä näkyy myös käsillä olevassa oikeusprosessissa.

Rikosilmoitusten tehtaileminen, oikeudenkäyntien striimaaminen ja kohujen provosoiminen sosiaalisessa mediassa rakentavat julkisuuteen spektaakkelia. Sen tarkoitus on nostaa tekijänsä poliittista profiilia, kasvattaa tunnettuutta ja samalla pelotella niin journalisteja kuin eri mieltä olevia. Se on myös tehokas keino vetää isoja medioita mukaan kohumyllyyn.

Oikeuslaitoksen pitäisi kuitenkin jo uskottavuutensa vuoksi varjella itseään joutumasta politiikan pelinappulaksi. Yksi mahdollisuus olisi pohtia lainsäädännöllisiä keinoja, joilla estetään oikeusistuinten poliittinen hyväksikäyttö. Myös tuomareiden ja syyttäjien hyvä medialukutaito vahvistaa heidän resurssejaan käsitellä oikeustapauksia, joissa medialla on tärkeä rooli. Se auttaa myös hahmottamaan milloin ja miten itse oikeusprosessia käytetään julkisuudessa sen varsinaisen tehtävän vastaisesti.

Avoimeksi jää siis kysymys: Millaisiin toimenpiteisiin pitäisi ryhtyä, jotta syyttäjät ja tuomioistuimet eivät tulisi poliittisesti hyväksikäytetyiksi?

Blogissa on käytetty lähteinä Johanna Vehkoon kirjaa Oikeusjuttu (Kosmos 2021), tuomioiden kirjauksia ja korkeimmalle oikeudelle jätettyä valituslupahakemusta.

  • 28.10.2021
  • Kuvat Blogtrepreneur / Flickr