Kirjoittanut Matilda Koivisto

Karaokelaulajat saavat ryhmästä ytyä, kun yksin laulaessa voi pupu loikata pöksyyn

Parhaimmillaan karaokebaarissa raikaa iloinen yhteislaulu. Mutta mitä tapahtuu, kun kukaan ei kannusta esiintyjää? 

Lukuaika: 2 minuuttia

Karaokelaulajat saavat ryhmästä ytyä, kun yksin laulaessa voi pupu loikata pöksyyn

Musiikki yhdistääMusiikki yhdistää

Yhteisöpedagogin opintoja suorittava Matilda Koivisto tutkii musiikin vaikutusta ihmisiin sosiaalipsykologisten linssien läpi.

Kirjoittaja on taustaltaan toimittaja, muusikko ja esiintyvä taiteilija.

Helsingin yöelämässä laulamisesta innostuneille on tarjolla mahdollisuus esiintyä yleisölle, joka ei ole turhan nuuka. Karaokebaareissa kuulijakunta liekehtii, kun ilmoille kajahtavat vanhat klassikot, joiden mukana voivat kaikki laulaa yhdessä.  

Istahdan kulmapöytään baarin perälle tarkkailemaan laulajia, joista osa tarttuu mikkiin epäröiden, toiset itsevarmemmin. Esiintymislavalle nousee välillä kokonainen iloisten veijareiden ryhmä, jossa mikrofoni kiertää kädestä käteen, jolloin kaikki heistä saavat sooloilla hetken parrasvaloissa. 

Yleisön eteen astuu kaksi nuorta naista, jotka vilkaisevat toisiaan epäröiden. Sitten molemmat suuntaavat katseensa kohti ruutua, jolle ilmestyvät Take Me Home, Country Roadsin ensimmäiset sanat. Viereisessä pöydässä nuorukaisten porukka innostuu silminnähden tutusta kappaleesta: “Tämä on kova!” Kertosäkeen alkaessa koko baari yhtyy naisten laulantaan, ja lavalla seisova pari alkaa liikehtiä vapautuneemmin musiikin tahdissa. Yleisön innostus tuntuu tehostavan laulajien suoritusta.  

Tästä rohkaistuneena kipaisen varaamaan itselleni lauluvuoron.  

Astahdan lavalle jännityksestä ja uteliaisuudesta vapisten, ja odotan kaikkien tunnistavan laulun, jota alan tapailla mikrofoniin. Koko baari on yllättäen hiljaa, eikä kukaan laula mukana.  Eurythmicsin hitti Sweet Dreams (Are Made of This) tuntuu kestävän ikuisuuden, kunnes lopulta pääsen puikkelehtimaan takaisin ihmismassan sekaan. Kelailen päässäni, ettei kappale – tai minun tulkintani – tainnutkaan olla ihmisjoukon mieleen. Koen esitykseni menneen totaalisen pilalle. 

Sosiaalipsykologiassa puhutaan sosiaalisesta helpontumisesta ja sosiaalisesta vaikeutumisesta. Ensin mainitussa ihmiset suoriutuvat paremmin yleisön läsnä ollessa, jos suoritettava tehtävä on yksinkertainen, tai jos sitä suorittava henkilö kokee olevansa osaava. Jälkimmäisessä taas muiden läsnäolo voi aiheuttaa epäonnistumisen varsinkin tehtävän ollessa vaativa.  

Kävelen Helsingin keskustan halki seuraavaan karaokebaariin valmiina uuteen yritykseen. Astuessani sisään, menossa on juuri CCR:n Proud Mary, joka saa yleisön villiintymään. Kaikki laulavat yhteen ääneen, ja ilmaa halkovat innokkaat vihellykset.  

The Voice of Finlandissa kilpaillut Elina Tahvanainen, 39, kertoo baarin terassilla yleisön läsnäolon antavan hänelle lisäpotkua laulamiseen. “Kun pääsee ihmisten ympäröimänä laulamaan, on se ihan mahtava tunne. Se tuo vielä enemmän lisäbuustia, kun ihmiset innostuvat ja ovat mukana siinä”, hän sanoo säteillen.  

Olen selvinnyt pikkutunneille saakka. Tv-ruudun yläreunassa vilistävät jonossa olevien laulajien nimet sekä tulossa olevat kappaleet. Moni tuntuu tunnistavan The Doorsin Roadhouse Bluesin, jota olen aikeissa laulaa. Joku taputtaa minua olkapäälle juuri ennen kuin kohotan mikrofonin suuni eteen.  Yleisön myötämielisyys tuo minulle lisää itsevarmuutta. 

Yhteisössä on voimaa. Vaikka kappale ei olisikaan laulajan varsinainen bravuuri, sujuu sen esittäminen joutuisammin, kun muut yhtyvät mukaan ilonpitoon. Tuttu, monta kertaa laulettu kappale voi taas mennä pieleen, jos yleisön vastaanotto on kalsea. Karaoke tuo parhaassa tapauksessa yhteen kaikenlaiset kuulijat ja laulajat. Sellaisina hetkinä ilmassa on riemua.