Teksti Peristerakis

Filosofi Giorgio Agamben puhui Ateenassa vallan lakkauttamisesta

Filosofi Giorgio Agamben vieraili Ateenassa viime marraskuussa. Kreikkaan hänet oli kutsunut vasemmistokoalitio Syriza, joka on ahkerasti laivannut Ateenaan erilaisia tunnettuja ”vasemmistoälyköitä” ympäri Eurooppaa. Agambenin ohella Ateenassa ovat vierailleet muun muassa Jacques Rancière, Alain Badiou ja Slavoj Žižek.

Jos asiat olisivat olleet minun käsissäni, tämä artikkeli olisi kirjoitettu jo joulukuussa ja se olisi ollut paljon laajempi ja kaikin puolin parempi, mutta näin ei käynyt ja tässä sitä ollaan. Odotin nimittäin toiveikkaana aikani saavani tähän juttuuni Agambenin vastauksia eräisiin kysymyksiin, joita hänen puheesta herätti.

Filosofi kun lupasi, ja lupasipa vielä sähköpostitse uudelleen, mutta haastatteluun en koskaan saanut vastausta. Niinpä tyydyn tässä vain välittämään, mitä sanottavaa filosofilla oli vasemmistokoaliton jäsenille.

Mutta ennen kuin syvennyn asiaan, on syytä kertoa muutamalla sanalla itse ajattelijasta.

***

Giorgio Agamben aloitti uransa 1960–70-lukujen taiteessa kirjoittamalla lingvistiikasta, filologiasta, runoudesta ja keskiajan kulttuurista sisällyttäen teksteihinsä poliittista filosofiaa, mutta ei vielä siinä määrin kuin myöhemmin teksteissä, joista hänet paremmin tunnetaan.

Giorgio Agambenin filosofia on kuitenkin ehdottomasti poliittista filosofiaa. Hän käsittelee vallan suvereniteettia, ihmisen suhdetta juridiseen järjestelmään, pyhää ja epäpyhää, yhteisöä, uskontoa ja taloutta, ammentaen paljon Nietzschen aikoinaan lanseeraamasta tiedon genealogiasta – jonka Michel Foucault myöhemmin laajensi lähes omaksi tieteenalaksi – sekä Aristoteleen, Martin Heideggerin, Walter Benjaminin, Carls Schmittin filosofioista ja monista muista ajattelijoista.

Agambenin poliittisen filosofian keskeisiä käsitteitä on homo sacker (johon olen epäsuorasti viitannut täällä, poikkeustila (kts. tämä) sekä yhteisö.

Näistä viimeistä Agamben on käsitellyt pienessä kirjasessaan Tuleva yhteisö, joka aikoinaan osallistui 1980-luvun ranskalaiseen keskustelun, jossa pohdittiin yhteisöllisyyden mahdollisuutta 1900-luvun erilaisten kommunismien jälkeen tai niistä sivussa.

***

Vaikka Antonio Negri aikoinaan kritisoi Agambena poliittisesti ambivalentista asemasta, tulee Agambenin nimi äkkiä vastaan tämän päivän radikaalipolitiikan yhteydessä.

Kuuluisin Agambenin ajatuksista viehättynyt ryhmä lienee ranskalainen Tiqqun -lehteä julkaissut anarko-autonominen kollektiivi, joilla on tiettävästi suora yhteys Tarnac-9-ryhmään – joka sabotoi luotijunanradan Ranskassa 2008 – sekä Invisible Comittee’hen (joka Ranskan poliisin mukaan on sama kuin Tarnac-9), joka julkaisi vuonna 2007 pamfletin Tuleva kapina, joka on 2000-luvun radikaalikirjallisuuden ehkäpä eniten levinnyt teos.

Ryhtyipä Agamben jopa puolustamaan julkisuudessa Tarnac-9-ryhmää.

Kurositeettina vielä mainittakoon, että Agamben on kieltäytynyt matkustamasta USA:han, sillä maa vaatii biometrisen passin.

***

Haluan nostaa esiin Agambenin Ateenassa pitämästä puheesta erään kiinnostavan kehittelyn, joka tuntuu erikoiselta säröltä perusvasemmistolaisessa poliittisessa projektissa. Koko teksti suomentamanani luettavissa täällä.

Puheessaan Agamben pohtii sitä, miten ”turvallisuudesta” on kehittynyt modernin valtion vallankäyttöväline, joka on hämärtänyt yksityisen ja julkisen välisen rajan, tehnyt kansalaisista potentiaalisia terroristeja sekä kyseenalaistanut näin koko demokratian olemuksen.

”Yhteiskuntaamme ääneen sanomaton periaate on: jokainen kansalainen on potentiaalinen terroristi. Mutta entä mitä on valtio jota määrittää tällainen periaate? Voiko sitä kutsua demokraattiseksi valtioksi?”

Agambenin mukaan ei. Yhteiskuntamme ei ole demokraattinen, mutta se ei ole ”turvallisuusvaltion” kehittymisen myötä enää edes poliittinen; täytyyhän käsite politiikka olla jollain tavoin erotettavissa totalitaristisesta hallinnoinnista. Politiikassa kun pitäisi määritelmällisesti olla vähintään kaksi eriävää ajatusta, jotka käyvät valtakamppailua keskenään. Nyt niitä näyttäisi olevan vain yksi: se, joka toteutuu turvallisuusteknologian ja väkivaltakoneiston monopolin kautta.

Jos valtajärjestelmä on irtautunut niin demokratiasta kuin politiikasta, tilanne vaatii uudenlaisia poliittisia strategioita ja vastarinnan muotoja. Turvallisuusvaltiosta irtautumiseksi Agamben päätyy esittämään poikkeuksellisen radikaalin ajatuksen. Mutta annetaan Agambenin itse kertoa tarkemmin.

”Kysymys turvallisuudesta sisältää käsityksen, että jokainen enemmän tai vähemmän väkivaltainen pyrkimys syrjäyttää sen ylläpitämä järjestys muuttuu helposti taas yhdeksi mahdollisuudeksi järjestelmälle hallita poliittista liikettä sille itselle suopeaan suuntaan. Tämä on ilmeistä siinä dialektiikassa, joka kytkee terrorismin ja valtion tiukasti yhteen yhteiseen kehäpäätelmään.”

”Ranskan vallankumouksesta alkaen on moderni politiikan perinne onnistunut kääntämään kaikki radikaalit muutokset vallankumoukselliseksi prosessiksi jotka poikkeuksetta toimivat kuin pouvoir constituant, lait säätävä valta, eli valta joka aina konstituoi uuden järjestyksen ja sen instituutiot. Luulen, että meidän täytyy siis hylätä tämä näkemys ja yrittää miettiä jotain, joka voisi olla puissance destituante, eli puhtaasti purkavaa (destituent) valtaa, jota ei voi kaapata sisälle turvallisuuden spiraaliin.”

”Tarkoitan tällä sellaista purkavaa valtaa, joka Walter Benjaminilla oli mielessä hänen esseessään Väkivallan kritiikistä (On the critique of violence), jossa hän pyrkii määrittelemään puhtaan väkivallan, väkivallan joka pystyy ’rikkomaan lakeja säätävän vallan ja lakeja säilyttävän vallan väärän dialektiikan’. Esimerkkinä hän käytti Sorel’in ajatusta työväen yleislakosta [Georges Sorel on ranskalainen filosofi]. ’Tämän kierteen rikkominen’, hän kirjoittaa esseen lopussa, ’jota pitää yllä lain myyttisen muodot; lain ja kaikkien niiden voimien purkaminen jotka ovat siitä riippuvaisia; ja viimein valtiovallan lakkauttaminen, näin on uusi historiallinen aikakausi löydetty’. Siinä missä konstituoiva valta tuhoaa lain vain luodakseen sen uudelleen, purkava valta joka kerralla lakkauttaa kaiken lain voi avata uuden historiallisen aikakauden.”

***

Vaalivoittoa tavoittelevan Syrizan näkökulmasta tämä voisi ymmärtää jopa kiusallisena kannanottona. Jos Agamben on teoriassaan oikeassa, demokratiasta on olemassa vain sellainen muoto joka tulee kerta toisensa jälkeen uusintamaan kontrolliyhteiskunnan instituutiot. Onko tämä myös Syrizan päämäärä vai onko uusvasemmistolla jotain kovempia kortteja hihassa, joita kukaan ei ole vielä näyhnyt? Tuskinpa.

Lisään tähän loppuun vielä pätkän vähemmän muodollisesta keskustelusta, jonka Agamben piti Syrizan järjestämän virallisen tapahtuman jälkeisenä päivänä vallatussa teatteri Embroksessa Ateenassa.

Kysymys yleisöstä: Haluaisin kysyä jotain liittyen eiliseen puheeseesi, jonka pidit Gazissa [Syrizan järjestämä tilaisuus edellisenä päivänä]. Sanoit, että meidän olisi luotava eräänlainen valtaa purkava valta, joka rikkoo lakeja säätävän sekä lakien säilyttämiseen tähtäävän vallan. Oletko sitä mieltä, että meidän täytyy aseistaa itsemme? Ei vallankumouksen takia, sillä onhan vallankumouksellinen voima uusia lakeja tekevä voima.

Luin joskus Jean-Luc Nancyn sanoneen, että benjaminilainen puhdas valta [Walter Benjamin, johon Agambenin ajatus purkavasta vallasta viittaa, käyttää termiä jumalallinen väkivalta kuvatessaan valtaa, joka elämän nimissä kumoaa lakeja säätävää ja niitä säilyttävää järjestystä.] on kuin totuus itse, paljastava, joka ikään kuin vetää ruuvin irti ilman, että ruuvaisi sen auki. Mitä me voimme tehdä voidaksemme rikkoa lakeja säätävän ja niitä ylläpitävän vallan? Miten kuvittelisit sen tapahtuvan? Miten tämä purkava valta voi toteutua? Se ei voi perustua vaaleihin, se ei voi olla vallankumous, mikä se sitten voi olla?

Agamben: Minulle tämä on hyvin tärkeä kysymys, sillä se sisältää kysymyksen siitä, mikä voi olla poliittinen strategia tänä päivänä ja tässä tilanteessa, jossa elämme; eli sellaisen vallan edessä joka kutsuu itseään demokraattiseksi, mutta joka muuntaa demokratian hallinnan teknologioiksi joiden avulla puolestaan jokainen poliittinen aktio tai konflikti luokitellaan välittömästi terrorismiksi. Mitä voimme tehdä tässä tilanteessa? Eikä ainoastaan tässä tilanteessa, vaan koko vallankumouksen konsepti täytyy miettiä uudelleen.

Vallankumouksellisessa perinteessä – alkaen Ranskan vallankumouksesta – väkivalta ymmärretään lakeja perustavana valtana, jonka tarkoitus on siis perustaa uusi perustuslaillinen valta. Lainasit edellä Benjaminia, ja hänhän puhuu juuri tästä pervessistä dialektiikasta lakeja säätävän vallan (constituent power) ja lakeja ylläpitävän (constitutive power) institutionaalisen vallan välillä. Nämä kaksi ovat siis yhdessä. Eli olemme perinteisesti tottuneet ajattelemaan vallankumousta uutena lakeja säätävänä valtana, jonka tehtävänä on tuottaa uusi juridinen ja poliittinen elin.

Minun ajatukseni – seuraillen tässä Benjaminin ehdotusta – on rikkoa tämä dialektiikka. Meidän on lopetettava käsittämästä poliittinen toiminta jonain sellaisena jonka välttämätön pyrkimys on pystyttää uusi juridinen järjestys. Benjamin ehdottaa tämän rikkomista. Se, mitä hän kutsuu puhtaaksi väkivallaksi, on valtaa, joka ei koskaan synnytä uutta juridista elintä. Se vain purkaa tällaisia elimiä. Panee viralta juridisen järjestyksen ja lain, ilman että sen tilalle luodaan uutta juridista järjestystä.

Mutta tämä ei ole niin helppoa ajatella. Mikä voisi olla sellainen poliittinen aktio tai poliittisen väkivallan muoto, jota ei koskaan voida kaapata tähän dialektiikkaan, eli mikä ei koskaan muutu lakeja säätäväksi vallaksi, joka perustaa uuden lakeja ylläpitävän vallan. Se on hyvin monimutkaista, koska olemme niin tottuneita tähän skeemaan, että meidän näyttäisi olevan mahdotonta ajatella mitään muuta.

Sama kysyjä jatkaa: Ehkä luonnonkatastrofi voi luoda purkavan vallan.

Agamben: Ei, ei, kyse on ennen kaikkea meidän kyvyttömyydestä panna valta viralta, ilman että välittömästi synnytetään uusi.

Sama kysyjä: Ei välttämättä heti, mutta sen jälkeen kun…

Agamben: Ei. Mahdollisesti ei koskaan. Tämä on tapa ajatella todellista anarkiaa. Ei sitä anarkiaa, jollaisena se nykyään käsitetään, joka on kaoottista.

Yksi mahdollisuus on — yritän olla konkreettinen — jos päädyt osoittamaan poliittisen järjestelmän legitimiteetin puuttumisen, siis määräävän poliittisen järjestelmän. Jos olet kykenevä todella vahvasti ja selkeästi paljastamaan sen täydellisen illegitimiteetin, jossain mielessä silloin purat sitä ja se johtaa toimintaan, se tekee jotain. Jos ihmiset todella ymmärtävät että he elävät täysin illegitimissä tilanteessa. Tämä johtaa toimintaan.

Puheen edistäjä: Saanko sanoa lyhyesti tähän väliin jäsentääkseni hieman tätä keskustelua. Minusta mielenkiintoinen asia tässä purkavassa vallassa (destituent power) on se, miten se etymologisesti suhtautuu lakeja säätävään valtaan (constituent power).

Yhtäältä purkava valta voidaan ajatella jonain syvänä konstituoivana valtana, mutta toisaalta purkava valta tulee etymologisesti sanasta destitution, joka tarkoittaa hylkäämistä, menettämisestä, siitä ettei ole mitään, että on kokonaan riisuttu subjektiteetistä. Tämä viittaa kiinnostavasti sinun [Agambenin] kirjoituksiisi paljaasta elämästä (bare life). Voimme siis ymmärtää purkavan vallan sellaisena, joka riisuu vallan paljaaksi, joka riisuu tai tyhjentää sen, ei siis tuota uutta valtaa, mutta tyhjentää olemassa olevan vallan sen omasta vallasta.

[…]

Toinen kysymys: Mutta mitä voimme tehdä täällä Kreikassa?

Agamben: Tämä kysymyksen suhteen voin vain oppia teiltä. Tämä tilanne täällä, johon olen tullut, on täysin uusi tilanne minulle. En osaa sanoa, mitä teidän täytyy tehdä tai ajatella, yritän sen sijaan oppia. Minusta tuntuisi absurdilta alkaa kertoa, että teidän täytyy tehdä sitä tai tätä.

Koko Agambenin puheevuoro vallatussa teatteri Embroksessa on kuunneltavissa täältä.

Agamben teksti Turvallisuus pakkomielteenä luettavissa uudesta Le Monde diplomatique -lehdestä 1/2014.