Teksti Kadri Taperson

Auttaakseen muita on joskus luovuttava omasta mukavuudestaan.

Muistan kun vuonna 2011 ajoimme Tukholmassa Danielin ja Alexin kanssa Tallinnan-laivalle ja puhuimme siitä, millaista on asua eläinkodissa. Alex asui ja työskenteli Englannissa maatilaeläinten kodissa ja oli lomalla Ruotsissa. ”Mitä sanot ihmisille, jotka haluavat avata eläinkodin”, kysyin häneltä ja vastasimme samanaikaisesti: ”Älä tee sitä ikinä!”

Minun eläinkotini ei kyllä ollut niin kiinnostava kuin hänellä, täällä asuu vain kissoja ja koiria, ei enää hevosia tai muita sellaisia.

Kotiin tultuani aloitin lahjoituskampanjan, jonka tuotoilla voisi hankkia täsmälleen samanlaisen auton kuin se, jolla Tukholmassa ajettiin. Kuukauden päästä me saimmekin auton, vanhan keltaisen ja jatkoin työtä eläinten kanssa. Olin sitä ennen ajanut vuosia autoilla, joissa apua tarvitsevat eläimet olivat takapenkillä ilman turvaverkkoa, ja se voi olla aika vaarallinen tilanne. Keltaisella autolla on tehty erilaisia kuljetuksia, esimerkiksi viety kahdeksan koiraa kerralla uimaan. Tai tuotu tonni kattomateriaalia koiranaitauksen kattamista varten, materiaalit olivat muuten peräisin eräästä suljetusta turkistarhasta.

Eläinkodissa asuminen on ollut hauskaa ja vaikeaakin, mutta ei niin voi elää koko elämää. Eilen suljin puhelinnumeroni, joka on toiminut ilman taukoja vuoden 2006 kesästä saakka, sähköpostiosoite kyllä vielä toimii.

Olen tuhansien puhelinsoittojen kautta kuullut kaikkea, mitä eläimille voi tapahtua. Mutta ennen kaikkea olen niiden soittojen kautta oppinut tuntemaan ihmistä ja tästä eläimestä en enää tykkää kovin paljoa. En voi enää olla valmiina 24 tuntia vuorokaudessa ja reagoida tapahtumiin heti, kun uskon että auttamaan kykeneviä ihmisiä on tällä saarella on muitakin kuin minä. Tänään minusta tuntuu, että jos on numero johon soittaa kun on kysymyksiä tai avuntarvetta eläimille, niin sitten ihmiset eivät itse etsi ratkaisua lainkaan. Soittamisella moraalinen vastuu on siirretty, ihminen ajattelee, että olen jo tehnyt osani, vastuu on niillä muilla.

Vuoden alusta lähtien en ole enää ottanut uusia eläimiä tänne, mutta näiden vuosien aikana tänne on jäänyt asumaan neljäkymmentä kissaa ja kaksi koiraa. Niille ei ole löytynyt uutta kotia, kun ne on liian villejä, niillä on ollut niin vaikea elämä, että se on vaikuttanut niiden käyttäytymiseen ja niin edelleen. Voi olla että pari nuorta kissaa vielä menee muualle, mutta enemmistö jää tänne, omaan kotiin.

Rehellisesti en tiennyt, että Jukka oli jo tällä viikolla kirjoittanut Fifiin kissasta. Hän voi mietiskellä asumista yhden kissan kanssa, minulla niitä on iso porukka. Ihmettelen, kun ihmiset kysyvät, että onko niillä kaikilla nimet ja jos on, miten voin muistaa ne. Tietenkin muistan oman perheenjäsenteni nimet, kun perheenjäseniä ne ovat. Muistan nimet, tiedän niiden luonteen, mistä ne tykkäävät ja mistä eivät, kuka on niiden ystävä, kenestä ne ei pidä, missä haluavat nukkua, mitä syödä. Tunnen näkemättäkin niiden ääniä.

Kuvat: Kadri Taperson.

Kissojen kanssa on helppo olla iloinen, kun ne ovat kauniita ja erilaisia eläimiä. Niin kuin kaikilla henkilöillä on erilainen elämäntarina ja luonne, niin niilläkin.

Jotta joku muukin ymmärtäisi, millaista on asua neljänkymmenen kissan kanssa, pitäisi täällä olla muutama päivä niin kesällä kuin talvella. Tietenkin ne vaikuttavat minun elämääni, en voi ikinä muuttaa täältä, tiedän, että täällä ei ole ikinä täysin puhdasta, vaikka siivoaisin päivät ja yöt, aina kaikkialla ja kirjaimellisesti kaikkialla on kissankarvoja ja vien niitä vaatteissani mihin vain menen. Tiedän, ettei tänne voi tulla allergikot, kun he varmaan tukehtuisivat heti oven avaamisen jälkeen. Kissoille avaan sitä ovea varmaan sata kertaa päivässä, ne heräävät ennen minua ja välillä haluavat liikkua yöllä, täällä ei ole kovin rauhallista ja puutarhatöiden teko kissojen kanssa on omalaatuista ja niin edelleen.

Yritän pitää niistä hyvää huolta, mutta ei se aina onnistu. Kissat asuvat vapaasti ja kiitän onnea, että minulla on hienot naapurit, kun ne kissat, jotka tykkäävät mennä kauemmas talosta, välillä ilmestyvät heidän pihoilleen, ikkunoiden taakse ja ullakoille. Kaikki kissat eivät tykkää asua isossa laumassa ja niin laajentavat omaa aluettaan mutta tulevat aina takaisin, lukuun ottamatta paria kissaa monesta sadasta, jotka on asunut täällä. Niiden kohtalot jäävät minun omalletunnolleni. Kun katsot kissojen elämää ihmiskeskeisessä maailmassa, aina voi miettiä, että pitäisikö niiden elämä turvata kaikilta vaaroilta vai ottaa riski ja antaa niille vaihtoehto – antaa elää luonnollisesti.

Onko minulla sittenkin epäilys, että olen valinnut liian vaikean elämäntavan niin kuin alussa vihjaisin? Vastaus on ei, sillä uskon, että olen tehnyt oikean valinnan. Niillä kissoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa eikä sitä ollut minullakaan.

Vaikka olen lopettanut uusien eläinten vastaanoton ja nyt puhelinpalvelunkin, yhdistys jatkaa niiden eläinten huolehtimisesta, jotka asuvat täällä. Jatkan myös TNR-projekteja saarella, keräämme apua niille eläimille, jotka tarvitsevat eläinlääkäriä tai ruoka-apua ja joiden ihmiset eivät sitä jaksa maksaa ja varmasti jatkamme yhtenä yhdistyksenä Viron eläinsuojelupolitiikassa.

Kiitoksia myös niille suomalaisille ystäville, jotka ovat lahjoittaneet Hiidenmaan eläinten ja kaikkien toiminnan hyväksi ja välillä matkustanut tänne auttamaan.

Kuvat: Annika Lepp.