Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Ilmastonmuutos huolettaa ehkä sittenkin brittejä.
Olen viettänyt viime viikot nauttien kesästä ja miettien ilmastonmuutosta. Niin hyvältä kuin kasvoja hellivä auringonpaiste ennätyssateisen talven jäljiltä tuntuukin, niin ihanaa kuin onkin kävellä lyhythihaisessa paidassa kukkivien kirsikkapuiden keskellä, on jossain takaraivossa kuitenkin tietoisuus siitä, että on vasta maaliskuu. Lontoossa ei kuuluisi olla tällaista.
Samaan aikaan olen seurannut Britannian liuskekaasuvarannoista käytävän keskustelun kiihtymistä. Pohjois-Amerikassa kaasun hydraulinen murtaminen maan uumenista on kiihtynyt huimasti viime vuosikymmenen aikana, kun vaihtoehtoja konventionaalisille fossiilisille polttoaineille on yritetty hyödyntää kaikin keinoin. Britannian hallitus ja – tietenkin – elinkeinoelämä näkevät liuskekaasussa valtavasti potentiaalia, mutta moni epäilee fracking-prosessia. Siinä maaperään porataan reikiä, joihin pumpataan kovalla paineella vettä ja kemikaaleja, jotka murtavat kiveä niin että kaasu vapautuu.
Ympäristöaktivistit vastaan bisnes on tietenkin tuttu vastakkainasettelu, ja vaikka sovin kuvaukseen, ymmärrän kyllä, ettei ihan jokainen ympäristöstään huolestunut pysty samastumaan telttaleirejä pystyttäviin ja poliisin kovia otteita uhmaaviin pitkätukkahippeihin. Siksi luin ilolla kuuden brittiläisen ympäristöjärjestön julkaiseman kannanoton ”Are we fit to frack? Policy recommendations for a robust regulatory framework for the shale gas industry in the UK”.
Ei viime viikolla julkaistu raportti mitenkään vallankumouksellinen ole. Se alkaa lauseella ”uskomme, että kaupallinen liuskekaasun hyödyntäminen tulisi aloittaa Britanniassa vain, jos voidaan objektiivisesti osoittaa, että teollisuudenalaa säädellään asianmukaisesti ja sekä luontoa että historiallista ympäristöä suojellaan.” Ei mikään ehdoton ei.
Raportti kuitenkin paranee. Se osoittaa, että liuskekaasun hiilijalanjälki on sama kuin perinteisen maakaasun ja 16-kertainen tuulivoimaan verrattuna. Järjestöt esittävät huolensa myös eläinlajien sekä vesivarantojen puolesta.
Liuskekaasua markkinoidaan etenkin hiiltä puhtaampana vaihtoehtona. Hiilidioksiidipäästöt kun ovat vain puolet hiilen päästöistä. Mutta hei ihan tosi. Eletään vuotta 2014 Euroopassa. ”Uusien” energianlähteiden vertaaminen hiileen ei vaan ole kovin vakuuttavaa. Puhutaan mieluummin siitä tuulesta.
Hallituksen liuskekaasuinnostuksen ytimessä ovat (henkilökohtaisten kytkösten teollisuudenalan lobbareihin lisäksi) luvatut työpaikat maaseudulle. Talouden junnatessa paikallaan kokonaan uusi teollisuudenala olisi mannaa.
Poliitikoilta on kuitenkin päässyt unohtumaan, että kaivattuja työpaikkoja ja talouskasvua voisi tuoda myös uusiutuviin energianlähteisiin panostaminen. Kuten muun muassa Kansainvälinen energiajärjestö IEA on varoittanut, ilmastonmuutoksen torjumiseksi on suurin osa fossiilisista polttoaineista jätettävä maahan. Olipa sen hyödyntämiseen tarvittava teknologia kuinka uutta tahansa, maakaasu on aina maakaasua.
Pääministeri Cameronin uusin lupaus siitä, että kunnat saisivat sata prosenttia fracking-teollisuuden tuomista verotuloista, heijastelee poliittisen pelin kuumenemista. Cameron varmaan tajuaa, että kysessä on astetta vakavampi kierros: mahdollisesti hyödynnettävät liuskekaasuvarannot nököttävät vehreiden englantilaisten kumpujen alla, konservatiivien kannatuksen ydinalueilla. Eikä kukaan halua suihkumoottorilta kuulostavaa metaaniliekkiä tai radioaktiivista rekkarallia kotikylänsä liepeille.
Tässä välissä on varmaan syytä huomauttaa, että ympäristöjärjestöt siteeraamani raportin takana eivät ole mitään greenpeacejä vaan kalastusyhdistykset Angling Trust ja the Salmon & Trout Association, arvostettu lintubongariyhteisö the Royal Society for the Protection of Birds sekä National Trust, maan suurin luonnonmukaisten alueiden suojeluun keskittyvä rahasto. Näiden organisaatioiden kannattajakunta ei koostu köyhästä lontoolaisprekariaatista tai vasemmistolaisista pohjoisen teollisuustyöläisistä, vaan siitä vähän paremmasta väestä, joka asuttaa Etelä-Englannin maaseutua.
Jotta mielipide kääntyisi hydraulista murtamista vastaan, tarvitaan liuskekaasun vastaiseen rintamaan nimenomaan niitä, joiden mielipide kiinnostaa päättäjiä. Siksi on rohkaisevaa, että konservatiivisempienkin tahojen argumentit perustuvat ilmastonmuutokselle eivätkä vain nimbyilylle.
