Teksti Shams Tabrizi

Miehitetty Betlehem on turistikohteenakin tunnettu vankila.

Kiipeän bussiin numero 21 Jerusalemin Damascus Gate -asemalla. Ajoneuvoon nousee lisäkseni kymmenkunta palestiinalaista ja muutama turisti, mutta ei yhtäkään israelilaista. Bussi on matkalla kohti Betlehemiä, jonka status on hieman muuttunut sitten Luukkaan kuvaileman pastoraalinäytelmän aikojen.

Matkaa Jerusalemista Betlehemiin on kymmenkunta kilometriä, mutta taival kestää yli tunnin, koska bussin on kierrettävä kaukaa siitä kohdasta, jossa raja Länsirannalle on avoin. Bussi saa ajaa Israelin asevoimien tarkistuspisteen läpi vapaasti pysähtymättä. Länsirannalle pääsee helposti, mutta poispääsy onkin vähän suurempi operaatio.

Betlehem on 25 000 asukkaan arabikaupunki, jonka ero niin lähellä sijaitsevaan Jerusalemiin on hätkähdyttävä. Bussini pysähtyy Bank of Jordanin eteen, lähelle yliopistoa. Samalla kun kiinnitän rinkkaa taas selkään, muutama mies tulee tarjoamaan minulle hotellimajoitusta. Kerrottuani heille, että minulla on jo majapaikka tiedossa, miehet hymyilevät, neuvovat minut oikeaan suuntaan ja toivottavat vielä: ”Welcome to Palestine.”

Kristillisen merkityksensä vuoksi Betlehem on kaikkein vierailluimpia kohteita Palestiinassa ja elää turismista. Paikalliset kauppiaat tosin tuskastelevat sitä, kuinka suurin osa pyhiinvaeltajista tulee kaupunkiin vain pariksi tunniksi Jeesuksen syntymäkirkon nähdäkseen. Keskustan katukuvassa näkyykin enemmän kirkkoja kuin moskeijoita. Useimmat eivät tule Betlehemiin ensisijaisesti kokemaan miehitetyn Länsirannan todellisuutta, mutta se on läsnä kaikkialla.

Illan hämärtyessä lähden etsimään sitä. Kysyn neuvoa, vaikka ei edes tarvitsisi. Tunnen sen läheisyyden jo ennen kuin näen sen. Ja sitten:

Betlehemin keskustan liepeillä kohoaa massiivinen muuri. Harmaa betoniseinämä puskee itsensä keskelle katua. Tummat vartiotornit valvovat värikkäin graffitein koristellun muurin yli. Huipulla on metalliverkkoa. Ja minä olen niiden puolella, jotka halutaan pitää ulkona.

Betlehemin erottaa Jerusalemista massiivinen, graffitein koristeltu muuri.

Katson ympärilleni, ja yritän keksiä, mikä täällä on niin hirvittävää ja pelottavaa. Täällä on ihmisiä, jotka hymyilevät minulle kadulla ja toivottavat minut tervetulleeksi. Täällä on kauppiaita, jotka tarjoavat minulle kupin kahvia ja kertovat huolistaan. Täällä on teinipoikia, jotka haastavat minut kädenvääntöön sähköboksin päällä. He ovat kaikki vankilassa.

Betlehemiläiset kutsuvat synkkää vartijaansa Berliinin muuriksi. Seinämään on kirjoitettu paksuin mustin kirjaimin: ”Ich bin ein Berliner”.

Palestiinalaisten todellisuus on monin tavoin orwellilainen. Jokaista Israelin puolelle – esimerkiksi kymmenen kilometrin päähän Jerusalemiin – kohdistuvaa matkaa varten on erikseen tehtävä kirjallinen lupa-anomus, jonka käsittely kestää useita päiviä. Rajaviranomaisille on annettava todistettava ja hyväksyttävä syy vierailulle, esimerkiksi sukulaisen tapaaminen. Monet Länsirannalla asuvat ovat mustalla listalla, eikä heitä päästetä Israelin puolelle ikinä. Mustalle listalle joutuvat Israelin viholliset, oletetut viholliset ja mahdolliset viholliset. Käytännössä pieni rike tai väärien ihmisten tunteminen voi evätä pääsyn muurin toiselle puolelle ikiajoiksi.

Israelin asevoimien sotilaat valvovat miehitettyä Betlehemiä muurin korkeista vartiotorneista.

Tällä kertaa aikani on kortilla ja joudun palaamaan Jerusalemiin jo seuraavana päivänä. Paluumatkalla bussi pysäytetään rajalla, ja sotilaat nousevat kyytiin tarkastaakseen kaikkien henkilöpaperit. Kaivan passia taskusta, mutta sen olemassaolon huomattuaan IDF:n sotilas siirtyy jo seuraavaan matkustajaan edes katsomatta sitä. Sen sijaan palestiinalaisten lupalaput syynätään erittäin tarkasti ennen kuin bussi saa jatkaa matkaa. Myös tavallisilla israelilaisilla on harvoin mitään asiaa Palestiinaan. Ulkomaalaiset saavat tässä maassa liikkua vapaammin kuin täällä asuvat ihmiset.

Länsirannalta ei mitään uutta.