Teksti Peristerakis

Mitä Tukholman lähiöissä mellakoivilta nuorilta voi oppia?

Syrjäytymisestä on viime vuosien aikana esitetty julkisesti lukuisia erilaisia, vaikkakin hyvin yksipuolisia mielipiteitä. Puhetta on ollut määrällisesti niin paljon, että tämä sosiologisesti kyseenalainen termi on indoktrinoitu peruskäsitteeksi lähes kaikkiin keskusteluihin, jotka koskeva sosiaalisiksi ongelmiksi käsitettyjä ilmiöitä, ilman sen syvällisempää pohdiskelua.

Suomalaismedioiden analyysit Tukholman viimeöisten lähiömellakoiden syistä voidaan niin ikään kiteyttää tähän yhteen sanaan: syrjäytyminen. Koska kyseistä käsitettä käytetään myös tässä yhteydessä, on selvää, että Ruotsin poliisin ja nuorten väliset yhteenotot sekä nuorten harjoittama yksityisomaisuuden tuhoaminen halutaan nähdä osana tätä aikaisempaa julkista keskustelua ikään kuin lähiöiden tapahtumat olisivat jonkinlainen empiirinen todiste ajatuksiaan esittäneiden poliitikkojen ja sosiaaliviranomaisten argumenteille. Voitto syrjäytymisteoreetikolle.

Syrjäytyminen on tämän päivän sosiaalipoliittinen diagnoosi, johon liittyy vahva negatiivinen lataus. Julkisessa diskurssissa syrjäytyminen on sellaisten ihmisten kohtalo, jotka eivät syystä tai toisesta pysty osallistumaan yhteisenä käsitettyyn työ- ja kulutuskulttuuriin ja poliittiseen järjestelmään. Siitä seuraa oireita: päihteiden käyttöä, ääri-ilmiöitä, mielenterveysongelmia, huliganismia, väkivaltaa ja moraalittomuutta, joista taas syntyy ylimääräisiä kuluja yhteiskunnalle. Vasemmistolaiselta haiskahtava täsmennys tähän analyysin on, että syrjäytyneet oireilevat silloin kun he kokevat olevansa osattomia yleisestä vauraudesta. Kunniaton voitto vasemmistolle.

Yhtä kaikki, syrjäytyminen nähdään eräänlaisena sosiaalisena tautina, jonka tunnusmerkkinä on kyvyttömyys oman elämän hallintaan. Koska itsenäinen elämänhallinta uupuu, on asiaan oikeutettua puuttua ulkoa päin sosiaalityöllä ja politiikalla, kuten poliitikkojen lausunnoista on voinut huomata.

Mutta seis! Nyt on pakko painaa jarrua.

Jokaiselle kriittisesti ajattelevalle yksilölle tämä kaikki on mahdotonta niellä. Koska syrjäytymisen käsitettä ei koskaan puhuta tasapuolisesti on aiheellista väittää, että tämä julkisuudessa käytävä keskustelu on umpipoliittista ja näin kykenemätön näkemään – tai se jättää tietoisesti käsittelemättä – syrjäytyneiksi luokiteltujen ihmisten omat ajatukset sekä heidän halut ja tarpeet.

***

Syrjäytymisleimojen mielivaltainen hakkaaminen yhteiskunnalle ongelmallisiksi koettujen yksilöiden otsiin ja heidän järjestelmällisen demonisoinnin sijaan on oleellisempaa pohtia, miksi jotkut eivät halua osallistua ruotsalaiseen tai suomalaiseen yhteiskuntaan? Tai mikä näissä yhteiskunnissa on vikana, koska ne herättävät kasvavissa määrin vastustusta?

Ensimmäiseen kysymykseen viitaten on aluksi pohdittava sitä, mikä on yhteiskunnalle hyvä. Se on ensisijaisesti talouskasvu, joka henkilöityy tuottavaan yksilöön. Toiseksi se on hallinnan järjestelmän toimivuus, joka saa muotonsa lainkuuliaisuudessa ja nöyryydessä. Kolmanneksi se on yhteiskunnan arvot: yksilöllisyys, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, huolenpito ja vapaus, jotka ovat perusta neljännelle hyveelle: pohjoismaiselle kulttuurille ja perinteelle. Näitä kahta viimeistä edustaa kansallinen identiteetti.

Yksikään esittämistäni yhteiskunnan intressejä palvelevista hyveistä ei kestä edes ylimalkaista tarkastelua. Mutta ennen kuin käyn siihen, on tarpeen kumota hätäinen vastaväite siitä, että yhteiskunta antaa yksilön uhrauksista monin verroin takaisin. Tämä on täyttä puppua. Maksullinen ilmainen terveydenhuolto, hupenevat eläkkeet, väkivaltakoneiston suoma turva, kapeneva sosiaaliturva, vieraantunut kansanvalta, rajoitetut kansalaisoikeudet tai oikeudettomuus ovat surkean pieni palkkio niistä uhrauksista, joita valtion eteen tehdään.

Talouskasvun vaade on tuottanut entistä typerämpiä ja turhanpäiväisempiä työpaikkoja. Työsuhteet ovat muuttuneet epävarmemmiksi. Työpaikat ovat hallintamuodoltaan lähempänä diktatuuria kuin yhteisöllistä päätöksentekoa. Yksilöt ovat entistä enemmän työntekijöitä, vaikka kehityksen piti vapauttaa ihmisiä työstä. Työura ja siihen vaadittu koulutus vie ihmiselämästä valtaosan. Perustarpeet – asuminen, energia ja ruoka – kallistuvat jatkuvasti.

Sosiaalista oikeudenmukaisuutta kavennetaan sillä perusteella, että kasvua tarvitaan. Suurimittaista keinottelua ja rötöstelyä tapahtuu aikaisempaa enemmän. Tuotantosektorin vaatimukset menevät jatkuvasti yksilöiden intressien ohi. Yritykset lobbaavat idioottimaisia lakeja. Elinympäristö pilaantuu. Julkinen tila yksityistyy. Kuluttaminen perustuu kasvavasti halpatyön maissa tuotettuihin tuotteisiin.

Rahasta on tullut sosiaalisten suhteiden väline, mutta sitä ei ole koskaan tarpeeksi, että niitä voitaisiin mielekkäästi hoitaa. Kaupalliset tuotteet ja viihde on sitä banaalimpaa mitä ripeämmin talous kasvaa. Oman elämän itseorganisointi tehdään jatkuvasti vaikeammaksi.

Hallinnan järjestelmä on lähtökohtaisesti epäoikeudenmukainen. Kukaan ei ole koskaan nähnyt yhteiskuntasopimusta, jonka olemme oletetusti allekirjoittaneet. Byrokraatit toimivat mielivaltaisesti. Poliisit ovat väkivaltaisia. Äänestäminen on turhaa, sillä kaikki puolueet ovat sitoutuneet samaan talouskasvuun. Poliitikot ovat sisällä yritysmaailmassa. Poliittiset puolueet eivät edusta mitään. Koko politiikka muistuttaa enemmän saippuaoopperaa kuin yhteisten asioiden hoitoa. Edustuksellisen demokratian tärkein tehtävä ei ole tuottaa hyvää elämää yksilöille vaan äänestysintoista enemmistöä, sillä se on vallitsevassa järjestelmässä vallan edellytys.

Poliitikkoja ei kiinnosta päätösten todelliset vaikutukset, vaan kansansuosio. Kontrolli lisääntyy. Poikkeustoimenpiteitä sovelletaan jatkuvasti enemmän. Yksityiset vartiointifirmat valtaavat alaa ja puolustavat työnantajan intressejä. Normaliteetti on ihmisen mittari. Sosiaalinen kulttuuri ja erilaiset laitokset pakottaa erilaisuuden osaksi ”kunnollisten” ihmisten massaa.

Yhteiskunnan arvot eivät ole koskaan toteutuneet. Yksilöllisyys rakentuu tuotteistettujen identiteettien kautta. Tasa-arvoa ei ole: rikas on edelleen köyhää parempi, mies naista, valkoinen mustaa, hetero homoa, viisas tyhmää, kaunis rumaa jne… Jopa lainsäädäntö syrjii vähemmistöjä ja valtavirrasta poikkeavia yksilöitä. Rasismi ja syrjintä lisääntyy, ei vain kaduilla vaan myös instituutioissa. Oikeudenmukaisuus on vitsi. Rahalla saa enemmän oikeutta. Yrityksen ja yksilön oikeus on eri – samoin kuin kansalaisen ja siirtolaisen. Huolenpito on teknistä ja riittää vain akuuttiin välttämättömyyteen. Vapaus on sidottu rahaan ja näin koko vapauden käsitykseen sisältyy ajatus itsensä orjuuttamisesta töissä.

Pohjoismainen kulttuuri on keinotekoinen myytti, kuten suomalainen, ruotsalainen tai eurooppalainenkin. Kansalaisuusstatus erottaa laajasti ottaen ihmisiä enemmän kuin yhdistää. Kulttuuri on kilpailutettua. Ei ihme, ettei monia maahanmuuttajia kiinnosta integroitua, kun ei se kiinnosta kantaväestöäkään.

***

Tämän kaiken edellä mainitun lisäksi tulevaisuus on epävarma. Paremminkin sitä ei ole lainkaan. Unelmia ei ole. Vanhemmat eivät edusta lapsilleen mitään tavoittelemisen arvoista. Kaikki merkit viittaavat vain kasvavaan kurjistumiseen.

Syrjäytymispuheella oikeutetaan lähinnä autoritaariset pakkokeinot – kuten työhön tai opiskeluun pakottaminen – sekä oikeistolaiset poliittiset reformit – työntekijöiden oikeuksien heikentäminen työnantajien eduksi, jotta tämä lisäisi työllisyyttä – ikään kuin lääkkeeksi tautiin. Se, että sosiaalidemokraatit ja vasemmisto puhuu oikeiston kanssa tässä asiassa samaa kieltä tarkoitta sitä, että vasemmisto on kadottaneet yhteytensä omaan ideologiaansa lähtökohtiin: luokkayhteiskunnan ja työjaon purkamiseen, oikeudenmukaisuuteen, vaurauden yhteisöllistämiseen sekä työstä vapautumiseen.

Syrjäytymiseen sisään rakennettu ajatus siitä, että osallistuminen pohjoismaalaiseen yhteiskuntaan on ihmisen perimmäinen halu ja korkein hyve on perusteeton. Kenenkään ei pitäisi haluta sellaista. En lainkaan ihmettele, miksi joku valitsee elämän pleikkarin tai keskikaljan parissa sen sijaan, että rynnistäisi nenä valkoisena Otaniemeen. Se on osaltaan merkki herkkyydestä yhteiskunnallista dynamiikkaa kohtaan. Vaikka kaikki syrjäytyneet eivät jaa ajatuksiani sellaisen kuin ne esitin, ei ole syytä epäillä, etteikö vallitseva dekadenssi olisi käsin kosketeltavaa ja siitä olisi merkkejä kaikkialla. Rohkeita ovat he, jotka panevat vastaan ja elävät toisin.

***

Mitä Tukholman lähiöissä mellakoivilta nuorilta voi oppia?

En yritä seuraavassa väittää tietäväni mitä konfrontaatioihin osallistuneet ihmiset saati nuoret ylipäätään ajattelevat vaan paremminkin esitellä Tukholman tapahtumien herättämiä ajatuksia.

Se, että nuoret ylipäätään mellakoivat antaa ymmärtää, että tarkoituksettomuutta, osattomuutta ja syrjintää edustavan ruotsalaisen elämäntavan ja poliittisen järjestelmän mallit ovat selvästi hylätty. Koska yleinen järjestys ollaan valmis kyseenalaistamaan, voidaan tästä vetää johtopäätös, että yhteiskuntarauha ei ole näille nuorille mikään itseisarvo, vaan pikemminkin yksi pakkovallan muoto, johon kytkeytyvät kaikki yhteiskunnan koulutukseen, kasvatukseen ja yhteiskunnalliseen asemaan sisällyttämät ideaalit.

Koska nuoruus on pohjoismaalaisessa kulttuurissa vaihe, johon täysi-ikäisyyden, kouluvalintojen ja äänestysoikeuden myötä kohdistuu kaikkein voimakkaimmat paineet yhteiskunnalliseen integraatioon ja tuotantoon, on selvää, että juuri nuoret arvioivat näitä ja niihin liittyviä ristiriitoja lapsia tai vanhempia tarkemmin ja aktiivisemmin – ja voisin väittää, että myös paljon terävänäköisemmin.

Yksiulotteisessa vaihtoehdottomassa kapitalistisessa kulttuurissa integroituminen tarkoittaa merkittävää uhkaa kaikelle älylliselle, eettiselle ja emotionaalisen päättelykyvylle samoin kuin monille idealistisille periaatteille. Kuten aikaisemmin esitin, yhteiskunta ei edusta rationaalista tai sosiaalista järkeilyä ja solidaarisuutta, vaan mielivaltaa, hyväksikäyttöä, ahneutta, syrjintää ja puhdasta tyhmyyttä. Se, että monet Tukholman tapahtumia kommentoineet ylläpitävät tajunnoissaan tästä poikkeavaa mielikuvaa pohjoismaisista yhteiskunnasta tai sen tulevaisuudesta ei ole minun saatikka mellakoivien nuorten vika.

Nuorten protestiin kiteytyy siis ne yhteiskunnalliset ristiriidat, joita yhteiskuntatieteilijät ja filosofit yrittävät epätoivoisesti toisintaa yliopistoilla.

Rankin vastarinta kohdistuu poliisiin ja omaisuuteen; näihin vallan, lainkuuliaisuuden, kunnollisuuden ja menestyksen symboleihin. Omaisuutta ei hankita ilman osallisuutta työkulttuuriin. Poliisi taas on kävelevä totaliteetti, jonka saapuminen pelkistää hetkessä kaiken järkeilyn, vuorovaikutuksen ja kommunikaation pelkäksi vallitsevan valtarakenteen autoritaariseksi diktatuuriksi, mitä se pohjimmiltaan on.

Autenttisen yhteiskunta-analyysin ohella Tukholman mellakat opettavat, miten ihmistenväliset suhteet voivat muodostua. Ystävät ja tuntemattomat – he, joiden välille syntyy luontainen yhtenäisyys joko tekojen, sanojen tai olemuksen kautta – toimivat lähiöiden kaduilla yhdessä. He eivät äänestä tai valitse edustajia mellakkaedustajistoon, eivätkä he luo monimutkaisia sääntöjä ja hierarkkisia rakenteita, vaan tekevät päätöksiä ja toimivat orgaanisena sosiaalisena joukkona, joka koostuu erilaisista yksilöistä ja muotoutuu jokaisen tilanteen mukaan uudelleen. Tämä saattaa vaikuttaa tehottomalta verrattuna poliisien monimutkaiseen hierarkkiseen järjestelmään, mutta jos tehokkuusarviossa huomioidaan se, että nuorten järjestäytymiseen kestää sekunti, kun taas poliisilaitosta ja sen rakennetta on työstetty lukemattomia ihmisikiä ja lukemattomin keinoin, voidaan summata, että nuoret voittavat myös tehokkuudessa 6-0.

Vaikka edellisessä on kyse mellakoinnista eikä vaikkapa ravinnon tuottamisesta, talon rakentamisesta tai vaikkapa orkesterissa soittamisesta, pyrkii tämä epäilemättä heijastamaan mellakoitsijoiden käsityksiä sosiaalisista suhteista, päätöksenteosta ja vallan jakautumisesta. Uusnatsijengi olisi marssinut katuja suorassa rivissä johtajan käskyjä noudattaen. Jos niinkin haastava tehtävä – kuin mitä Tukholman poliisin vastustaminen ja tuhopolttojen toteuttaminen on – on mahdollista hoitaa näin, ei ole hankala kuvitella, etteikö vastaavin keinoin voitaisi toteuttaa myös paljon vähemmän kunnianhimoisia asioita.

Yhtä kaikki. Nuorten mellakat ovat ehdottoman perusteltuja. Siitä ovatko ne oikeutettuja päättää jokainen oikeuden jakaja itse. Jos niitä ei umpimielisesti tyrmää, vaan uhraa muutaman hetken ennakkoluulottomalle ajattelulle, voi huomata, että Tukholman lähiöiden mellakoinnista löytyy kiinnostavia aineksia niin yhteiskunnallisen analyysin pohjaksi kuin myös nykyistä parempien sosiaalisten suhteiden ja yhteistoiminnan muodostamiseksi.