Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Politiikassa & jokapäiväisessä elämässä itsekkyys näyttää jo olevan normaalia käyttäytymistä.
Halusin tänään kirjoittaa taas kansankokouksesta, mutta kirjoitin siitä jo vain vähän aika sitten.
Uutisia kansankokouksesta on ollut paljon. Viime lauantaina järjestettiin tapaaminen, jossa äänestettiin monista asioista puolesta ja vastaan. Äänestysten tulokset annetaan pian Riigikogulle, Viron eduskunnalle. Tässä englanninkielinen linkki siitä, mistä on kyse.
Koko kansankokous-teemaa koskevat kommentit jakautuvat suurin piirtein kahtia. Toiset ovat sitä mieltä, että kansankokous on hyvä asia: kansa saa sanoa mielipiteensä. Toiset sanovat, että se on vain keino saada kansa pois kaduilta. Tulokset riippuvat nyt Riigikogusta, tekevätkö kansanedustajat näille ehdotuksille yhtään mitään.
Minusta tuntuu, ettei niitä vieläkään oteta tosissaan. Mediassa on sanottu, että meillä täällä ei ole demokratiaa, vaan on aristokratian kriisi: seuraavan Pronssiyön aloittavat jo virolaiset. Uskon itsekin, että kansa saattaa tulla kaduille poliitikkojen hävyttömyyden, virkamiesten laiskuuden ja vaikka köyhyyden takia. En halua, että niin kävisi.
Ja saattaa olla, että sen ei pitäisi huvittaa minua ollenkaan. Niin kuin eräs eläinsuojelija sanoi: niin kauan kun siellä kansankokouksessa ei puhuta tärkeistä asioista, se ei minua kiinnosta. Hän tietysti puhui eläimistä. Kun valtio on kriisissä, silloin ei mietitä eläimiä ollenkaan vaan jokainen miettii ihmisten asioita enemmän kuin ennen. Eläinsuojelun sanotaan olevan hyvinvointivaltioiden teema, niin kuin Suomen tai Ruotsin. Meillä täälläpäin ei sellaiseen ole aikaa.
Ja tämä häiritsee minua. Yllätyksekseni tänään häiritsi vielä yksi asia enemmän. Lehtien otsikoissa oli ihmeellinen juttu. Eräällä vanhalla rouvalla loppui rahat, hän ei saanut maksettua lainaansa. Niinpä hänen talonsa jouduttiin huutokauppaamaan ja talon osti kaksi liikemiestä. Mutta he eivät ostaneet sitä itselleen, vaan että rouva saisi kotinsa takaisin. Ihmeellistä? Olenko minä ainoa, joka miettii, että se on normaalia käyttäytymistä? Että jos ihmiselle on vähänkin mahdollista, niin sitten hän auttaa muita?
Ok, voi olla, että heitä jotka voivat ostaa toiselle talon takaisin, on vähän mutta on muita esimerkkejä. Joka vuoden lopussa arvostetaan niitä sankareita, jotka ovat pelastaneet lapsen vedestä tai muuta sellaista sankarillista. Minä en ymmärrä sitä. Onko olemassa jokin toinen vaihtoehto kuin pelastaa lapsi?
Niin politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässä itsekkyys on normikäyttäytymistä. Ja jos joku elää tai päättää toisella tavalla, sitten hän on jo sankari tai sitten merkillinen tapaus.
