Teksti Peristerakis

71-vuotias lyyransoittaja kuljetti yleisönsä toiseen maailmaan.

Tammikuussa 2009 Nick Cave & The Bad Seeds kutsui kokoelman mieleisiään bändejä ja muusikkoja esiintymään All Tomorrow’s Party -festivaalille Australiaan. Esiintyjien joukkoon oli valikoitunut ulkomailla heikosti tunnettu iäkäs kreetalainen lyyrataiteilija Psarantonis.

Tarinan mukaan hypnoottisen konsertin jälkeen Nick Cave oli noussut lavalle ja todennut kaiken olevan tehty mitä musiikissa voi tehdä ja ylistänyt muusikkoa Kreikan Jimi Hendrixiksi. Vastaukseksi Psarantonis oli tuikannut kylmäävän katseen kaikkialle törröttävien harmaiden kiharahiuksien ja rehottavan parran keskeltä ja murahtanut matalla äänellään: ”Ei. Nimeni on Antonis.”

Jos suomalaisille on iskostunut mieleen jonkinlainen mielikuva lauluillaan syntyjä ja saloja loitsuavasta änkyräisestä Väinämöisestä, niin tätä kuvaa vastaa ateenalaisen konserttisalin lavalla kumarassa istuva Psarantonis kolmikielinen viulun sukulaissoitin lyyra pystyssä reidellään. Sen kummemmitta selityksittä hän vetäisee ilmoille ensimmäiset vinkuvat sävelet ja räyhähtää muutaman sanan sylkäisten jokaisen konsonantin mikrofoniin väkivaltaisesti kuin yrittäisi pakottaa ne läpi sähkömagneettisten kenttien suoraan kuulijoiden tajuntaan.

Rytmin käynnistää kaksi luutunsoittajaa, jotka pitävät tasaisella kompillaan maailmaa kasassa. Kuten Psarantonis sanoi: ”ihminen ei ole mitään, luonto on kaikki, Jumala, joka luo sykkeen, jota ilman kaikki olisi hajallaan, kurjuutta ja kärsimystä.”

Kiemuraisen melodian jälkeen vanhus työntää soittimen syliinsä ja pompahtaa paikoiltaan paiskoen villisti päätään puolelta toisella. Hän mörisee, yskii ja kähisee matalalla äänellään ensimmäisen säkeistön ilmaan. Laulua seuraa kummallisen katkonainen soitanta, jossa lyyran fragmentaariset vinkaukset hahmottelevat käsittämätöntä melodiaa ja soittimen kanteen pamautetut äkkinäiset jouseniskut kylvävät välttämätöntä kaaosta taustamuusikkojen tasapainoiseen soitantaan.

Hetkittäin ukko kallistuu takakenoon ja laulaa korkealla äänellä metrin mikrofonista ohi manaten esiin omituisia maisemia: Psiloritis-vuoren, vanhoja kippuraisia oliivipuita, auringon rapistamia kivenlohkareita ja niiden väleissä jolkottavia vuohia.

Ilma täyttyy erilaisista pikkulinnuista, jotka yöllä kerääntyvät valtavassa puunrungossa olevaan halkeamaan. Sinne kiipeää sukkelasti myös ikäistään notkeampi Psarantonis, tuo vanha linnunpelätin, säikäyttäen hätääntyneet otukset ilmaan, mutta puunkolon mustuudesta nouseva soitto houkuttelee ne pian takaisin oksille.

Jossain laaksossa haukkuu koira, puun alla jököttävien vuohien kaulakellot kilkahtelevat harvakseltaan ja laiska tuuli puhauttaa lehtiä. Tämä on musiikkia, jota koko maailma soittaa yhdessä. Se tuo menneen ja tulevan, kaukaisen ja lähellä olevan, tähdet ja maankuoren onkalot yhteen. Sen Psarantonis oivalsi jo pikkupoikana, paimentaessaan eläimiä näillä samoilla rinteillä, jotka reunustavat konserttisaliin loihdittua näkymää hopean harmaina.

Nyt ukko paimentaa vuohien sijaan muusikoitaan äkäisen näköisin mulkaisuin ja suureellisin käsiliikkein. Milloin hän pakottaa muusikot vaimentamaan soittoaan miltei kuulumattomiin, milloin hän kiskoo heistä irti villimpää tempoa. Soiton dynamiikka seuraa omapäisen solistin mielenliikkeitä. Se kulkee kaikkien kuviteltavissa olevien ääripäiden kautta – runollisesta mykkyydestä hentojen kielisoitinten julmaan kuritukseen. Oikean herkkyyden löydyttyä vanhan miehen edelleen kirkkaat silmät painuvat tiukasti kiinni. Miehen valmiiksi kurttuiseen naamaan tulee lisää ryppyjä.

Seuraava kappale alkaa yksittäisillä jousenvedoilla, josta länsimaisen musiikin turruttamien korvien on vaikea erottaa tarkkoja intervalleja. Psaradonis työntää viiksensä kiinni mikrofoniin ja kuiskaa pätkän melodiaa niin matalalla äänellä, että saliin nostettujen pöytien kannet tärisevät ja ääniaallot tekevät lasissa olevaan viiniin symmetrisiä renkaita. Sitten hän yllättäen nytkähtää kuin pistetty, ärjäisee silmät palaen ja parta tutisten: ”suutele minua ennen kuin menet kirkkoon!!!” ja alkaa sahata vimmattuna lyyraansa ja polkea jalkaansa lavan lattiaan.

Ukko lopettaa aloittamansa melun yhtä arvaamatta kuin sen käynnistikin, hän huitoo jousella ja osuu soittimensa ohella edessään oleviin mikrofoneihin. Mies mylvii jotain kasvot käännettynä kohti kattoa ja nostaa kättensä korkeuksiin, kuin lietsoisi suurtakin orkesteria nostattamaan helvetillisen pauhun. Mutta mitään orkesteria ei ole, vain vanha mesoava lyyransoittaja ja kaksi miestä luuttuineen.

Toinen setti koostuu lyyrisemmistä, ällistyttävällä herkkyydellä esitetyistä lauluista.

Niin paljon kun rautakellot hakkaavat, aman aman

mustat vaatteet satuttavat myös

minullakin on ne yllä

erään rakkauden tähden, oi sinä epäluotettava maailma!

Aman, se minulla oli kunnes riistettiin, rakastettu

muistan ja pystyn näkemään.

Maa, aukaise tie sisääsi

äläkä katso ihmisiä enää, oi sinä epäluotettava maailma!

Haaveilin kerran ostavani pienen palasen maata Kreetalta, sellaisen, jolla seisoo puoliksi romahtanut kivitönö. Kerroin ideasta kreetalaiselle ystävälleni, joka vastasi ajatuksen olevan mahdollinen, tosin kreetalaisten puolestaan hyvin sisäänpäin lämpeneviä. ”Mutta jos olet todellinen taiteilija, sinua kyllä rakastetaan”, hän täsmensi.

”Artisti tuntee toisen kaltaisensa”, Psarantonis sanoo ja yleisön joukosta nousee lavalle keikarimainen koppalakkipäinen nuorempi mies, joka lankeaa polvilleen vanhuksen eteen.

Mies on nimekäs italialainen laulaja ja lauluntekijä Vinicio Capossela. Hän nousee mikrofonin eteen ja aloittaa italialaiselta kansanlaululta kuulostavan laulannan, johon Psaratonis laittaa lyyrallaan hillittyjä yksityiskohtia. Merimiehistä, profeetoista ja valaista kertovalta teema-albumilta Marinai, Profeti e Balene oleva homeerinen kappale Aedo päättyy huikeaan lyyrasooloon, joka paljastaa merenneidon huijaaman italialaisdandyn haaksirikkoutuneen Egeanmeren saarelle, jota pitää taiassaan hontelo parrakas noita.

Konsertin loppua kohti kappaleet käyvät nopeammiksi ja soitto intensiivisemmäksi. Saarten musiikiksi kutsut tanssit seuraavat toinen toistaan kiivaampina ja vanha Psarantonis näyttää saavan jatkuvasti liukkautta niveliinsä. Miehen ehkäpä tunnetuin laulu I Tigris käy uhmakkaana kuin kreikkalainen mellakka ja saa väen tempomaan käsiään ilmaan ja laulamaan mukana. Viimeinen mielipuolinen kritika venähtää toisen kymmenen minuutin puolelle, ja tempo käy jatkuvasti hurjemmaksi. Yleisö ei meinaa pysyä enää järjissään.

Oi lintuseni

haluan aiheuttaa ongelmia

kuin paha tammikuu

paiskoo lunta ja raskaita sateita

jotta kukaan toinen ei sinua saisi

Kun kuljen paikasta toiseen päivällä

ja öisin

kuin hylätty lintu

sen sijaan että itkisin laulan

ja haikeuteni häipyy.

Satavuotiaaksi itseään jo vuosia kutsuneen Psarantoniksen iätön voima ei ole rotevassa ruumiinrakenteessa eikä magia nuorten joukahaisten akateemisessa näsäviisaudessa. Vanha lyyransoittaja uhmaa ajan ja maailmojen välisiä rajoja väkevällä olemassaolollaan, jota tämä henkii koko olemuksellaan. Se herättää kunnioitusta omalle odysseialleen jääneen nuoren miehen elämäntunnossa.

”Ei ole mitään kouluja, jotka voivat opettaa muusikoksi. Nuotteja voi toki opiskella ja oppia, mutta taiteilijaksi synnytään!”, hän sanoi eräälle journalistille, joka utelee vanhuksen koulutuksesta.

Viimeisen kappaleen lopuksi ukko nostaa lyyransa niskan taakse ja soittaa viimeisen kiemuraisen soolon – Kreikan Jimi Hendrix totisesti. Tämä ymmärrettäköön vanhan noidan ovelaksi huumorintajuksi ja eräänlaisena vastauksena Nick Cavelle.

Psarantonis on ainoa muistamani positiivinen konserttikokemus, jonka päättyessä olen ollut tyytyväinen siihen, että encorea ei soitettu.