Teksti Riina Yrjölä

Me julistamme kokkareilla naisasiaa, kotiapulainen tekee työt.

Kartika Puspitasarin lähti Hongkongiin paremman elämän perässä. Matkaa siivitti unelma omasta talosta kotikylässä, ja lapsensa mahdollisuudesta käydä koulua. Samat hauraat haaveet jakavat kymmenet tuhannet indonesialaiset naiset, jotka Kartinkan tavoin jättävät rakkaansa, perheensä ja lapsensa työskennelläkseen kaupungin keskiluokkaisten perheiden kotiapulaisina, tai kuten heitä paikallisesti kutsutaan, ‘apuna’.

Kuten unelmille niin valitettavan usein käy, myös Kartinkan unelma jäi toteutumatta. Kahden vuoden ajan hän joutui työnantajansa jokapäiväisen pahoinpitelyn kohteeksi. Häntä hakattiin pyöränketjuilla ja henkareilla, poltettiin silitysraudalla ja viilleltiin paperileikkurilla. Hänet pakotettiin käyttämään 3-vuotiaiden lastenvaatteita ja vaippoja. Hänen tukkansa kynittiin. Hän ei saanut peseytyä ja hän joutui nukkumaan yönsä perheen WC:ssä. Kun perhe lähti lomamatkalle Thaimaaseen, hänet sidottiin keittiöntuoliin viideksi päiväksi, ilman ruokaa ja vettä.

Vaikka Kartinkan kohtalo kuohutti Hongkongia ja nousi jopa maailmalla uutisotsikoihin, hän ei ole epätoivonsa kanssa yksin. Tutkimusten mukaan 58 prosenttia Hongkongin kotiapulaisista on kohdannut henkistä, 18 prosenttia fyysistä ja 6 prosenttia seksuaalista väkivaltaa. Paikallisten hyväntekeväisyysjärjestöjen mukaan nämä tulokset ovat ainoastaan jäävuoren huippu – useimmat kaltoinkohdellut naiset eivät uskalla puhua kokemuksistaan ääneen, eivät edes nimettöminä.

Pelko työpaikan menettämisestä ajaa kivun ja tuskan edelle, sillä jos apulainen irtisanotaan, on hänellä kaksi viikkoa aikaa löytää uusi työpaikka. Muuten hänen on palattava kotimaahansa. Suurin osa näistä naisista on kuitenkin joutunut ottamaan useita tuhansia dollareita velkaa Hongkongiin päästäkseen.

Ei ole myöskään ennenkuulumatonta, että naisten passeja pidetään työnvälitystoimistoissa velkojen panttina siihen asti kunnes viimeinenkin dollari velkaa on maksettu. Käytännössä tämä tarkoittaa elämistä velkavankeudessa. Vaihtoehdot ovat vähissä. Tai niitä ei ole.

Hongkongin hallinto ei ole tilannetta helpottanut. Viime kuussa täällä säädettiin laki, joka kavensi entisestään kotiapulaisten mahdollisuuksia irtisanoutua työpaikoistansa. Jos virkamiesten mielestä apulainen on vaihtanut työpaikkaa liian usein, hänen työlupansa voidaan evätä. Kuukauden sisällä näitä tapauksia on ollut jo kohta viisikymmentä. Sanoma on selkeä: pysy paikallasi, tee työtä käskettynä ja pidä suusi kiinni. Jos ryhdyt liian valikoivaksi, niin palaa kotimaahasi nirsoilemaan.

Ei liene suuri yllätys, että minulla on eettinen ongelma tämän kotiapulaisuuden kanssa. Ottamatta sen pidemmin kantaa siihen, mitä apulaisuus Hongkongissa yleisesti harjoitettavassa muodossa minulle edustaa, olen myös tietoinen siitä, että aihe on mutkikas ja vaikea.

Missä rajat menevät: milloin kotiapulaisuus on hyväksyttävää? Itselleni se on sitä silloin, kun kotiapulaisille maksetaan työstä palkkaa, joka ei määräydy kotimaan vaan työskentelymaan elintasoon. Kun kotiapulaiset ovat tasa-arvoisia lain edessä, ja kun heillä on mielipiteen-, uskonnon ja sananvapaus. Oikeus kansalaisuuteen, yksityisyyteen, sosiaaliturvaan, lepoon, vapaa-aikaan ja kehitykseen.

Tiedostan, että tämä on kovin kirkasotsaista, ja voi että Riina! niin sinisilmäistä. Mutta olen useasti täällä ollessani miettinyt sitä, miten outoa onkaan, että kun me länsimaalaiset naiset astumme ensimmäistä kertaa Hongkongin maaperälle, on kuin kosminen vasara dementoisi meidän aivomme ihmisoikeus- tai tasa-arvokysymyksissä.

Naisasioista ja naisten oikeuksista kyllä puhutaan korealla äänellä kokkareilla korot vinossa. Niin kauan kun kyse on keskiluokkaisen, koulutetun ja länsimaisen naisen tasa-arvosta ja sen edistämisestä. Mutta en ole vielä ikinä kuullut että tämän ‘kokkari-feminismin’ edistystä ja valistusta hohkaavissa keskusteluissa olisi pohdittu, tai edes sivuutettu, meidän länsimaalaisten naisten omissa kodeissa työskentelevien kotiapulaisten asemaa. Tai siis sitä, kuinka heidän apunsa mahdollistaa meidän emansipatorisen naistoimijuutemme.

Niin kauan kun emme osaa harrastaa kriittistä itsereflektiota siitä, miten oma keskiluokkainen tasa-arvomme perustuu toisen luokan naisten epätasa-arvoon, tämä ’meitä’ muttei ’heitä’ koskeva, popularisoituja sloganeita täynnä oleva puhe naisten tasa-arvosta ainoastaan kertaa alistavia valtarakenteita ja käytäntöjä.