Teksti Fanny Malinen

Telttoja uhkaa hävitys, mutta Occupy on muuttanut diskurssin suunnan.

Finanssimaailman ytimessä, Lontoon Cityssä, on lokakuun viidennestätoista asti nököttänyt satakunta telttaa. St. Paulin katedraalin edustalla sijaitseva telttakylä on yksi Occupy Lontoon neljästä leiristä: sen lisäksi vallattuna on pieni aukio Cityn ja Hackneyn rajalla sekä kaksi rakennusta, entiset pankki ja oikeustalo.

Viime keskiviikkona lontoolainen tuomioistuin määräsi, että telttaleiri voidaan häätää katedraalin edustalta – ratkaisu, joka ei sinänsä yllättänyt ketään. Valtaajat, joiksi lasken itsenikin, perustelimme että teltoista aiheutuva haitta on pienempi kuin se vääryys, jota liike vastustaa. Tuomarin vaakakupissa painoivat kuitenkin enemmän lähiseudun liikkeenharjoittajien huolet asiakkaiden vähenemisestä ja väitetty rikollisuuden lisääntyminen.

Tuomion perusteissa olisi monta kiinnostavaa yksityiskohtaa, jotka paljastavat lähestulkoon orwellilaisen logiikan: Se, että aidatun aukion, jolle on pahimmillaan päässyt vain henkilötodistusta näyttämällä, kahviloiden myynti kärsii, on asiaa kyseenalaistamatta meidän syymme eikä suinkaan niiden, jotka aidat pystyttivät. Kiinnostavampaa on kuitenkin kysyä, mitä tapaus kertoo julkisesta tilasta Lontoon finanssikaupunginosassa ja mitä Occupy on sadassa päivässä saanut aikaan.

Telttojen pystyttäminen katedraalin eteen oli alun perin melkoinen sattuma, ja täytyy myöntää että itsekin kritisoin sitä kompromissina. Lokakuun viidentenätoista, tai oikeammin sen aattona, oli pörssin edusta kuitenkin niin tiukasti aidattuna, ettei siihen ollut asiaa. Jäimme siis ilmoitetulle tapaamispaikalle – joka tarkemmin ottaen on Cityn ainoita julkisessa omistuksessa olevia aukioita. Finanssikaupunginosa City on kummallinen alue. Se on oma hallinnollinen yksikkönsä, jolla on muun muassa omat poliisivoimat. Neliömailin tehtävänä on nimenomaan ajaa finanssimaailman etuja, ja tämä erityisasema on ollut paljon huomion kohteena Cameronin ottaessa etäisyyttä Eurooppaan ja monien EU-maiden vaatimaan rahamarkkinoiden sääntelyn lisäämiseen.

Occupy Lontoosta on toisinaan turhauttavankin paljon noussut julkisuuteen protestin ja kirkon välinen suhde. Valtauksen ensimmäisenä aamuna piispa Giles Fraser pyysi poliisia poistumaan katedraalin portailta. Muutenkin sympatiaa osoittanut kirkonmies joutui sittemmin sen verran hankalaan välikäteen, että erosi tehtävästään. Vaikka tarkoituksena on ollut kääntää huomio talousjärjestelmään, on sivutuotteena tullut keskustelu kirkon moraalista. Se ei liene haitaksi, jos ollaan rakentamassa uudenlaista demokratiaa.

Liikkeen tarkoitus on kuitenkin puhua tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, taloudesta ja demokratiasta. Media on kritisoinut selkeiden vaatimusten puutetta paljon, enkä väitä että leirin jokapäiväisessä elämässä kellään tuntuisi olevan selkeää kuvaa liikkeen poliittisesta päämäärästä – tai oikeammin, että olisi helppoa löytää kolme ihmistä, joilla on sama selkeä kuva liikkeen poliittisesta päämäärästä. Mutta jotakin on muuttunut sadassa päivässä, ja se on tapa, jolla taloudesta ja demokratiasta tässä maassa puhutaan. Pääministeri Cameron antoi hiljattain lausunnon, jossa peräänkuulutti ”moraalista kapitalismia.” Konkreettisemmalla tasolla liikkui liberaalidemokraattien johtaja Nick Clegg, joka visioi mallia, joka kasvattaisi työntekijöiden osuutta yhtiöiden omistuksessa. Pisimmälle kuitenkin menee Financial Times. Lehti on hiljattain julkaissut juttusarjaa otsikolla ”Capitalism in crisis”. ”Näin säästötoimien aikana kuilu 1 ja 99 prosentin välillä kyseenalaistaa markkinoiden legitimiteetin”, kirjoittaa Philip Stephens (FT 19.1.2012).

Se, että yksi maailman johtavia talouslehtiä käyttää Occupyn terminologiaa, ei ole pieni saavutus. Vaikka näen, miksi meitä kritisoidaan konkretian puutteesta ja mietin toisinaan itsekin, pitäisikö vaikuttaa selkeämmin vaikkapa Tobinin veron puolesta, väitän kuitenkin että kieli on vahvempi ase kuin pienet askelet politiikanteon saralla. Ja keskustelun käymisen kannalta ei ole olennaista, missä sijaitsemme, niin kauan kun herätämme huomiota ja ärsytämme Cityä hallitsevaa korporaatiota. Jos teltat eivät saa jäädä, on liikkeen etsittävä uusia kanavia ja ilmenemismuotoja, kuten Noam Chomsky on kehottanut. Yhdysvalloissa valtaukset ovat jo levinneet lähiöihin.