Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Timo Harjuniemi
Talousviskaalien mukaan Berliinissä on liikaa galleristeja, muusikkoja & norkoilevia opiskelijoita.
Berliini ei ole – ainakaan saksalaisittain – erityisen varakas kaupunki. Huippuunsa trimmatulla kilpailukyvyllään ylpeilevän liittovaltion ikoniset autotehtaat känsäkouraisine metallimiehineen kasaavat vaurautta muualla, ja finanssikapitalismin keuhkoina puuskuttaa Frankfurt. Rokonarpisen Berliinin virallinen työttömyysprosentti on Saksan korkein, 13,3, kun kansallinen keskiarvo on noin seitsemän prosentin hujakoilla.
Berliinin velkataakka on raju, ja osavaltio onkin riippuvainen vauraammilta seuduilta, kuten Baijerista ja Baden-Württembergistä, virtaavasta tuesta. Talousviskaalien näkökulmasta Berliinissä on edelleen liian vähän hyviä, keskiluokkaisia veronmaksajia ja liikaa galleristeja, muusikkoja, päämäärättöminä norkoilevia opiskelijoita ja muita hampuuseja. Katuja reunustavat viheralueet onkin suosiolla jätetty villiintymään. Berliini on, kuten tavataan sanoa, seksikäs mutta köyhä.
Yrityksen puutteesta ei Berliiniä kuitenkaan voi syyttää. Kaupunki yrittää nimittäin ottaa luovasta (ja vähävaraisesta luokasta) hyödyn irti pyrkimällä jälkiteollisen tietotyön eurooppalaiseksi keskukseksi. Koulutettua, kielitaitoista ja ennen kaikkea halpaa työvoimaa internetyrityksille tarjoava Berliini toivookin kiivaasti kasvavan start up -skenen poikivan menestystarinoita ja kivuliaasti kaivattuja veroeuroja.
Berliiniläisiä ja laajemminkin saksalaisia työmarkkinoita voisikin kuvata – elinkeinoelämän kielellä – joustaviksi ja dynaamisiksi. Hurjat työttömyysrätingit ja kansallisen kilpailukyvyn nimissä tehdyt, Gerhard Schröderin kolmannen tien demareiden alulle panemat työmarkkinaliberalisoinnit ovat vinouttaneet työmarkkinoita pahoin. Osaa Berliinin teknofirmoista tunnutaankin pyörittävän halvoilla, muutaman kuukauden sykleissä vaihtuvilla harjoittelijoilla tai sitten kehnopalkkaisilla ja ehdoiltaan huonoilla minitöillä, joista voidaan maksaa 400 euroa kuussa.
Moni on sitä mieltä, että Suomenkin tulisi ottaa mallia saksalaisesta kilpailukykydieetistä, joka on koostunut hyvin pienistä palkankorotuksista ja työmarkkinoiden sääntelyn vapauttamisesta.
”Mutta mihin jäi keskustelu euroalueen taloustähden Saksan taloudesta? Pitäisikö katsoa ylöspäin eikä alaspäin ja pohtia, mitä meidän tulisi haluta, jos tahtoisimme taloudellisen suorituskykymme olevan Saksan tasolla?” kysyi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan viime huhtikuussa peräänkuuluttaen Suomeenkin lisää paikallista sopimista ja joustoja. Ajatuksenjuoksu noudattanee sitä moneen kertaan tyrmättyä järkeilyä, jonka mukaan yläluokille lapattava hyöty sirottuu vähitellen meidän muidenkin ylle.
Kuitenkin: jos haluamme Suomeen berliiniläiset työmarkkinat, tulee meidän hyväksyä Saksan-mallista ne rujommatkin puolet: prekarisaatio on kiihtynyt ja työssäkäyvien köyhyys lisääntynyt, kun väliaikaiseksi tarkoitettu osa-aika- tai minityö on jäänyt pysyväksi jumiksi. Ja se on saksalaisille tuttu jumi: viime vuoden lopulla yli seitsemällä miljoonalla saksalaisella oli minityö, useammalla kuin koskaan aiemmin.
