Teksti Veli Itäläinen

Jotkut asiat ovat pysyviä Venäjälläkin.

Perinteisen marxilaisen analyysin keskiössä on aina tuotantovälineiden omistus, eikä niinkään kysymys kontrollista, vallasta ja auktoriteetista. Tällainen yksinkertaistus usein häiritsee näkemästä kokonaisuutta – sisällöllisesti omistaminen tarkoittaa käyttöoikeutta, ja esimerkiksi alaikäisen kaiken omaisuuden todellinen omistaja on huoltaja, tietyin rajoituksin, riippumatta siitä mitä papereissa lukee.

Toisaalta neuvostojärjestelmän anarkistiset ja porvarilliset kriitikot ovat voineet helposti kuitata järjestelmän autoritaariseksi tai totalitaariseksi osoittamalla valtarakenteisiin. Heille ei ole ollut välttämätöntä vaivata päätään kysymyksellä siitä, oliko Neuvostoliitto kapitalistinen järjestelmä.

Tämän vuoksi ensimmäiset Neuvostoliittoa valtiokapitalismiksi kutsuneet tulivat marxilaisten leiristä, esimerkkinä niin sanottuun työläisoppositioon kuulunut Gabriel Mjasnikov ja demariemigrantti Fjodor Dan.

Itse asiassa Lenin itsekin käytti termiä asettaen “valtiokapitalismin” väliaikaiseksi päämääräksi keväällä 1918, kunnes ymmärsi, ettei tämä ole markkinointimielessä kovin fiksua. Lev Trotski ei sen sijaan määritelmään yhtynyt – hän piti Neuvostoliittoa “rappeutuneena työläisvaltiona”, missä ongelma oli lähinnä byrokratian avulla järjestelmää manipuloiva klikki, siinä missä järjestelmässä itsessään ei ollut mitään vikaa. Trotskin mukaan ongelma oli paljolti Stalinin henkilössä – Leninin roolia ja omaa rooliaan hän ei juurikaan kyseenalaistanut.

Mutta uskomus, että historiaa tekevät yksityishenkilöt eivätkä tuotantosuhteet on itse asiassa melko kaukana marxilaisuudesta. Tämä selvä ristiriita Trotskin itsensä opetuksissa pilkkoo trotskilaisia yhä pienempiin lahkoihin vielä tänäkin päivänä. Näiden lahkojen keskeisin kiistakysymys on, oliko Neuvostoliitto valtiokapitalismi, rappeutunut työlaisvaltio, epämuodostunut työläisvaltio, byrokraattinen kollektivismi, koordinatorismi, valtiososialismi vaiko kenties sittenkin proletaarinen bonapartismi. Näiden käsitteiden erottelu kuuluu kuitenkin ennemminkin sektologian kuin sovietologian alaan.

Näkemys Neuvostoliitosta valtiokapitalismina periytyi Socialisme ou Barbarie -ryhmän ja Cornelius Castoriadiaksen kautta esimerkiksi situationisteille. Situationisteihin viittamaalla saa katu-uskottavuuspisteitä hipsteripiireissä vielä tänäänkin, 50 vuotta myöhemmin. Mutta mitä tämä valtiokapitalismi oikeastaan tarkoittaa, ja onko käsitteessä oikeastaan järkeä?

Buharin määritteli ensimmäisen maailmansodan aikaisen keisarillisen Saksan valtiokapitalismiksi, koska koko kansantalous oli valjastettu sotaponnisteluita palvelemaan. Kukaan ei kuitenkaan lopettanut tuotantovälineiden yksityisomistusta, ja jotkut kapitalistit onnistuivat myös tekemään hyviä voittoja. Neuvostoliitto ei selvästikään ollut valtiokapitalismi tässä mielessä.

Valtiokapitalismin voi ymmärtää myös yhden ainoan yrityksen “markkinoina”. Myös monopoleillakin on kuitenkin omistajat, jotka päättävät siitä, miten osinkoja jaetaan – mutta mitään vastaavaa ei ollut Neuvostoliitossa. Tietysti voi väittää että valtio oli itse itsensä ainoa omistaja, mutta tämä haiskahtaa jo Russellin paradoksilta.

Pääomaa Neuvostoliitossa toki oli, ja paljonkin – koska kulutustavaroiden tarjonta ei pysynyt palkkojen nousun perässä, kotitalouksien säästämisaste 1980-luvulla oli varmasti suurempi kuin länsimaissa. Myös lisäarvon tuottoa oli, muutenhan valtion omistamat pankit eivät olisi voineet maksaa säästäjille korkoja. Mutta tämä lisäarvon tuotanto ei ollut järjestelmän määräävä voima, ja vaikka Neuvostoliitossa oli mustassa pörssissä miljoonia ruplia tienanneita, tämä pieni kapitalistien luokka pysyi visusti maan alla aina 1980-luvun lopulle asti.

Eli Neuvostoliitto ei varmasti ollut kapitalistinen järjestelmä. Sosialismi se ehkä oli, mutta sosialismi voi olla miltei mitä tahansa joka ei ole kapitalismia – primitiivisistä heimoyhteisöistä Perun inkojen autoritarismiin. Järjestelmän määrittely sosialismiksi ei siis kerro juuri mitään siitä miten Neuvostoliitossa tuotettiin, ja kuka kontroloi tuotantoa.

Avain neuvostojärjestelmän luokkarakenteen ymmärtämiseen on mielestäni Milovan Ðilasin käsite “uusi luokka”, ja Mihail Voslenskin popularisoima termi “nomenklatuura”. Ei ole yllättävää, että kummankin ajattelijan tausta on marxismi-leninismissä – muita suuntauksia, jotka olisivat voineet tarkkailla järjestelmää sisältäpäin ei itäblokissa toisen maailmansodan jälkeen enää ollut.

Ðilas oli Titon rinnalla taistellut partisaanikomentaja, joka kohosi sodan jälkeen Jugoslavian järjestelmän huipulle, mutta tuli pian puhdistettua sieltä. Ðilasin mukaan kommunistipuolueen johdosta oli tullut “uusi luokka”, jonka valta perustui poliittisen pääoman uudistamiseen, siinä missä kapitalistien valta perustuu taloudellisen pääoman uudistamiseen. Mihail Voslenski oli neuvostoliittolainen diplomaatti ja tiedeakatemian tutkija, joka loikkasi länteen ja julkaisi siellä vuodesta 1970 alkaen Neuvostoliitossa käsikirjoituksena levittämänsä kirjan Nomenklatuura – Neuvostoliiton hallitseva luokka.

Nomenklatuura tarkoitti alun perin nimilistaa, jonka kommunistisen puolueen alueellisen päättäjät valmistivat sopivista kandidaateista kunkin uuden viran täyttämiseen. Nämä nimilistat olivat Ðilasille poliittisen pääoman keskeinen ilmentymä – virkaan päässyt palkitsi palveluksen lojaalisuudella sitten, kun nimittäjän itsensä oli aika kiivetä seuraavalle pallille. Kyseessä on siis aikainen esimerkki nykyisessä tietoyhteiskuntakeskustelussa muodikkaasta ideasta tiedosta pääomana. Uuden luokan kontroloima tietopääoma olivat omat sosiaaliset verkostot, esimies-alais-suhteet ja lojaalisuus. Palatsivallankumouksen jälkeen edellisen johtajan koko ihmisresurssi korvattiin aina uusilla kaadereilla – esimerkiksi tultuaan valtaan vuonna 1964 Brežnev täytti monet avaintehtävät puoluebyrokraateilla Ukrainan Dnepropetrovskista, missä hän oli johtanut kommunistisen puolueen paikallisosastoa.

Nomenklatuuralla oli toki suuri päätösvalta taloudellisissa asioissa, ja paremmat elinolot kuin neuvostokansalaisilla keskimäärin. Moni sai myös vuosien aikaan kähvellettyä huomattavan määrän ruplia isänmaalta, tai pääsi jakamaan mustan pörssin kaupan voittoja. Mutta nämä rahat eivät koskaan olleet etuoikeutetun aseman syy vaan sen seurausta. Siispä Neuvostoliiton hallitseva luokka ei ollut kapitalistien luokka vaan nomenklatuura. Ja tämä on olennaisempaa kuin se, tuleeko järjestelmää nimittää valtiokapitalismiksi, valtiososialismiksi vaiko kenties byrokraattiseksi kollektivismiksi.

Miksi kysymys Neuvostoliiton luokkarakenteesta on mielestäni vieläkin relevantti?

Siksi, että nykyisen Venäjän hallitseva luokka on sama mitä se oli Neuvostoliitossakin – nomenklatuura. Jeltsinin moskovalainen “perhe” on käsite, samon kuin Putinin ja Medvedevin “pietarilaiset”, jotka tuon perheen syrjäyttivät. Novaja Gazeta on tutkinut laajasti “pietarilaisten” Putinin kavereiden bisneksiä, Suomea sivuavista bisneksistä on myös kirjoitettu Novaja Gazetan suomenkielisten pokkareiden neljännessä, viidennessä ja kuudennessa numerossa.

Lähes kaikki näistä Putinin piirin jäsenistä olivat Neuvostojärjestelmän kaaderihississä jo 1990-luvun alussa, joten nykyinen nomenklatuura on suoraa jatkumoa neuvostojärjestelmälle. Liiketoiminta Venäjällä on kyllä mahdollista myös ilman sukulaisuus- tai ystävyyssuhdetta johonkin vallanpitäjään – mutta se voi kaatua ensimmäiseen ristiriitaan näiden sukulaisten ja kavereiden kanssa. Ja kapitalisteille ei suoda mitään mahdollisuuksia sooloilla politiikan kanssa – kuten Hodorkovskin esimerkki osoittaa.

Se, että moni nomenklatuuran edustaja on menestynyt liike-elämässä, ja että jotkut ovat päässeet esimerkiksi duumaan liike-elämän kautta, ei tarkoita että nomenklatuura ja kapitalistien luokka olisivat sama asia. Monet 1700- ja 1800-luvun manufaktuureiden omistajista ja siirtomaakaupan toimijoista olivat aatelisia, ja he pärjäsivät mainiosti menetettyään omat perinnölliset etuoikeutensa. Suomenkin merkittävimmistä teollisuussuvuista monet löytyvät aateliskalenterista. Ja todellinen valta Venäjällä on edelleenkin nomenklatuuran käsissä. Kapitalistit ovat vain siihen viereen kasvanut rönsy, neuvostoaikana pieni, nykyään vähän isompi.

Liberaalit valittavat “silovikeista”, FSB:n, armeijan ja sisäministeriön toimijoista, mutta nämä muodostavat vain nomenklatuuran ylimmän kerroksen. Lähes mikä tahansa virka mahdollistaa omaan pussiin vetämisen, ja koko virkamiehistö on osa samaa toisiinsa kietoutuneiden etujen verkostoa.