Teksti Satu Taskinen

Schubertin soittaminen on hauskaa vain, jos sen tekee oikein!

Miten suhtautua erilaisuuteen on teemana tänään tässä ja nyt kuuminta hottia. Ja siinäpä onkin kysymys, kun yhtä aikaa puhutaan tasa-arvosta ja korostetaan erilaisuuden rikkautta. Vierastetaan koulukunta-ajattelua sen kapea-alaisuuden vuoksi ja arvostellaan arvojen velttoutta.

Kuka osaa selittää sanan tasa-arvo ja millä mittatikulla sitä jaetaan tasapuolisesti? Jos miehet ansaitsevat enemmän sillä perusteella, että he myös kuluttavat enemmän, voitaisiin ottaa käyttöön kalorimittarit. Siitä voitaisiin edetä kilokohtaisiin könttäsummaisiin lentolippuhintoihin, jolloin jokainen voisi itse päättää, painaako itse enemmän kuin laukku tai toisin päin tai pitääkö ennen lomaa jopa pienen paaston, niin saa sitten vielä yhdet kengät mukaan samaan hintaan.

Jos kaikki uskonnot ja myös uskonnottomien eri suuntaukset pannaan arvoasteikossa samalle tasolle, pitäisikö jumalanpalvelustilojen määrä laskea kutakin uskontoa/uskonnottomuutta aktiivisesti harjoittavien ihmisten määrän mukaan? Pitäisikö oikeudenmukaisuuden nimissä koko uskonnosta saada kerran viikossa lepopäivä kokonaan ilman jumalaa?

Ja miten voi olla, että suomalaisessa päiväkodissa on lakimääräisesti tuplasti enemmän tilaa lasta kohti kuin Itävallassa? Elämmehän kaikki Euroopan tasa-arvoisessa yhteisössä. Sääliksi vain käy noita pieniä, Wikipedian mukaan 82-prosenttisia protestantteja, jotka täältä maantieteellisesti keskeltä, mutta tapahtumallisesti sivusta näyttävät poloisilta, kun eivät edes löydä ketään koko päiväkodista, niin harvaan heitä siellä on. Ihmekö tuo, jos eivät kasva eurooppalaisesta näkökulmasta katsottua kovin hyviksi kommunikaattoreiksi.

Vaikeaa tämä joukkojen paketointi ja asettelu luokittain. Naisten ja miesten lisäksi on maahanmuuttajaryhmät, ensimmäisessä ja toisessa polvessa. On kotimaiset ja ulkomaiset eläkeläiset. On eurooppalaiset ulkomaalaiset ja sitten ne aivan tosi oikeat ulkomaalaiset. On huivia kantavia musliminaisia ja huivia kantamattomia musliminaisia. On tummat, vaaleat, keskiruskeat, pallonmuotoiset, päärynät, ylipainoiset, alipainoiset, sopivat, ennen blondit, nykyään tummat ja sitten vielä ne viiksekkäät ja kaljut. Hekö kaikki olisivat keskenään tasa-arvoisia? Kiloista ja väristä riippumatta.

Pitäisikö tasa-arvon olla flat rate -arvo eli kaikille könttänä sama riippumatta elämänkohtalosta, viisaudesta, iästä, lapsista, lapsettomuudesta, työstä, dieetistä, sairauksista ja varallisuudesta? Paljon se olisi? Olisiko se sidottu pörssikursseihin vai olisiko se vakio? Mikä olisi oikea ja oikeudenmukainen tapa ajatella, toimia ja luokittaa? Kuka voisi nyt vihdoin kertoa, mikä tähän asiaan on oikea vastaus, ettei näitä riitoja enää koskaan tarvitsisi pohtia eikä niistä enää ikinä tarvitsisi loukkaantua? Ei enää yhtään vaihtoehtoista filosofiaa, joka muka on aivan yhtä hyvä kuin kaikki tähänastiset. Ei enää yhtään vaihtoehtoista näkökulmaa, joka taas jättää kaikki päätökset ja takaportin auki.

Haluan vihdoin taas elää oikein, olla hyvä synnitön ihminen ja rentoutua, aivan niin kuin ala-asteella vielä oli mahdollista. Ei mitään yksittäispakattua ja aikaa vievää keissi kerrallaan -ajattelua. Hittoon hankala monimuotoisuus. Takaisin puhdas omatunto ja kunnolliset ja selkeät arvot.

Michael Haneken uusin elokuva Das wei?e Band kertoo tarinan pienestä protestanttisesta saksalaisesta kylästä ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Ahkerat, velvollisuudentuntoiset ja jumalaa pelkäävät asukkaat kasvattavat lapsiaan kuriin ja nuhteeseen. On selvää, mikä on oikein ja mikä väärin. Ihmisillä on käytössään ohjenuora ja tarpeen tullen rangaistus. Kärsimystä ei tule välttää, sillä se olisi henkistä velttoutta, hemmottelu suorastaan jumalan lahjojen tuhlaamista. Jo lapsi tietää, että tehtyjen syntien syyllisyydestä voi vapautua vain parantamalla tapansa ja tekemällä vastedes oikein. Tarkoitus pyhittää keinot, mutta vain jos tarkoitus on oikein, suora ja kunnollinen.

Schubertin soittaminen on hauskaa vain, jos nuotit ensin harjoitellaan kunnolla, joten uudestaan tahdista yhdeksän! äläkä siinä maleksi, sinä hermostuttava lapsi. Tee jotain! Päätä! Jää tänne ja ole kunnolla tai mene matkoihisi! Luonteen on syytä olla luja ja lojaali, sillä elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Se syö, joka tekee työtä. Lempeämielistä ei kukaan ota tosissaan. Missä on hänen auktoriteettinsa, ei missään. Jumala palkitsee ahkerat ja kunnolliset ja rankaisee velttoja ja kurittomia. Se on oikeus ja myös kohtuus.

Haneken elokuva kertoo kuuliaisuudesta ja väkivallasta. Se kertoo perheestä kurinpidon kehtona ja pelosta. Siitä, kuinka ihmisistä voi kasvaa valmiita tarttumaan radikaaleihin ratkaisuihin. Niin kuin sitten kävikin.