Teksti Sampsa Oinaala

Metsällä on opittava ajattelemaan kuin sieni.

Ei olisi pitänyt kääntää selkäänsä. Voisin vannoa, että äsken niitä oli kolme. Nyt näen vain kaksi. Hyökkään. Hiekka pölähtää, veitsi välähtää. Sain ne!

Hiivin hiljaa. Väijyn kantojen takaa. Kurkistan piilopaikkoihin. Toteutan ikiaikaista metsästysviettiäni. Poimin korvasieniä.

Marjojen kerääminen tai sadonkorjuu kasvimaalta ovat jotakin ihan muuta. Siinä ne kerättävät vain köllöttelevät odottamassa ottavaa kättä. Sienillä sen sijaan on luonne. Ne piileskelevät risujen alla ja kannonkoloissa. Ne kasvavat vain tietynlaisilla paikoilla, jotka löytääkseen täytyy opetella ajattelemaan kuin sieni. Voisin helposti kuvitella, että sienet osaavat liikkua. Ne vaihtavat paikkaa ja piiloutuvat, jos sienestäjän vaistot herpaantuvat hetkeksi.

Sienestys on aivojumppana vertaansa vailla. Pitää tunnistaa sienet ja niiden kasvupaikat. Pitää edetä nenä massa, mutta silti myös katsoa, mihin suuntaan on menossa. Lisäksi pitää vielä tietää sijaintinsa, ettei eksy.

Sienestys on zeniläistä filosofiaa. Usein etsimänsä löytää vasta sitten, kun lakkaa etsimästä. Se saattaa odottaa aivan jalkojen juuressa. Vuosikausia etsin suppilovahveroita sellaisista paikoista, jossa niiden kirjojen mukaan pitäisi kasvaa. Lopulta niitä alkoi pomppia vastaan aivan ”väärissä” paikoissa. Nyt löydän samat apajat vuodesta toiseen vaikka niiden välimatkat mitatataan jopa kilometreissä. Viime syksynä keräsin seitsemän korillista.

Kuivatut sienet säilyvät vuosikausia. Kun purnukat ovat täynnä, on turvallinen olo. Nyt riittää aineksia pizzoihin, piirakoihin, kastikkeisiin, keittoihin ja laatikoihin. Ei haittaa vaikka väliin osuisi huonompi vuosi.

Palaan metsästä mukanani kassillinen korvasieniä. Olo on varmaan samanlainen kuin metsästäjällä, joka pitkän väijymisen jälkeen on saanut jäniksen. Viritän tulen hellaan. Puolentoista tunnin päästä edessäni on lautanen täynnä korvasienimuhennosta ja valkosipuliperunoita. Kasvissyöjän metsästysvietti on tyydytetty pitkäksi aikaa.