Teksti Tuuli Hakulinen

Toisilla on datšakammo, toisille mökkiviljely on intohimo.

Kesämökki eli datša herättää venäläisissä ristiriitaisia tunteita. Osalla on datšakammo, vähän kuin suomalaisilla teineillä: ”Ei missään nimessä mökille – loma on oikeaa lomailua varten!” Toiset taas säntäävät innoissaan mökille heti toukokuussa, kun maa sulaa, ja ravaavat siellä lähes joka viikonloppu syksyyn saakka.

Suurin ero venäläisen datšan ja suomalaisen kesämökin välillä on kasvimaa. Datšalla yleensä koko 600 neliön standardipalsta on täytetty ääriään myöten erilaisilla viljelmillä. On avomaakurkkuja, perunamaa, mansikkamaa, sipuli- ja porkkanapenkit, kaalimaa… Vastaavasti datšoilla vietetty aika eroaa suomalaisten saunomisesta ja auringonottamisesta – täällä paiskitaan kaiket viikonloput töitä kasvimaalla – ja korjataan muhkea sato syksyn tullen.

1950-luvulla, kun kun tehtaiden työntekijöille jaettiin maapalstoja, käyttöoikeuden saaminen velvoitti ehdottomasti myös viljelemään. Mikäli tehtaan hallinnolle kiiri sana viljelemättömästä palstasta, se saatettiin lunastaa takaisin ja luovuttaa jollekin kasvimaasta innostuneemmalle työntekijälle. Liekö tästä neuvostoaikaisesta ylhäältä sanellusta viljelyvelvollisuudesta lähtöisin mökkikammoisten angstit.

Edelleen lähes puolet suurkaupunkien talouksista omaavat kesämökin. Nämä vaatimattomat kesämökit ja 600 neliön palstat sijaitsevat tiheissä mökkikylissä, missä rantapalstat ovat lakisääteisesti edelleen kaikkien yhteisessä käytössä.

Itse viljelemisestä vastaavat nykyisin lähinnä keski-ikäiset ja sitä vanhemmat. Monille kasvimaa on edelleen tapa, harrastus, intohimo. Siemenlajeja vaihdellaan, niksejä jaetaan ja kurkkujen pituuksia vertaillaan kitkemisen ja kastelemisen ohessa, sekä lähijunissa matkalla kaupungista viljelmille.

Etenkin vanhemmille sukupolville kasvimaa on myös toimeentulon lähde minimaalisen eläkkeen ohella: vihanneksia ja marjoja myydään tien varressa ja metroasemilla – näin pääsevät laiskemmatkin kaupunkilaiset osingolle tuoreesta, paikallisesta sadosta.