Teksti Saila Huusko

Byrokratialla on jännittävät puolensa.

Hain korttia, jonka avulla voin matkustaa Santiagon metrossa ja busseissa opiskelijahinnoilla. Kortin hinta on noin kolme ja puoli euroa.

Aloitin lukukauteni maaliskuun alussa. Tulen toivon mukaan saamaan opiskelijakorttini toukokuun lopulla. Siinä vaiheessa lukukaudesta on kulunut suurempi osa kuin se, mitä tulee olemaan jäljellä.

Ensimmäinen askel kortin saamiseksi: matkustan metrolla henkilöllisyystodistusten kera yliopistoni kansainvälisten asioiden toimistoon ilmoittaakseni, että todellakin haluaisin kyseisen opiskelijakortin. Siellä minua neuvotaan odottamaan sähköpostia, jossa kerrottaan, milloin ja mihin saapua seuraavaa vaihetta varten.

Toinen askel: kyseinen sähköposti ei koskaan saavu. Ystäväni lähettää minulle saamansa sähköpostin. Yritän kirjautua sisään, mutta se ei onnistu. Useiden puhelujen jälkeen selviää, että tarvitsisinkin yliopiston myöntämän numeron, en Chilen valtion henkilöllisyystodistusta. Menen takaisin kotiin tulostaakseni lomakkeen.

Kämppikseni seuraa huvittuneena sivusta, kun poukkoilen ympäri asuntoani etsien tuskastuneena erilaisia henkilöllisyystodistuksiani. Jokainen chileläinen tuntee maansa byrokratian omasta kokemuksestaan.

”Jos olisit Perussa, byrokratia olisi kaksinverroin kauheampaa. Boliviassa kolme kertaa pahempaa ja Argentiinassa sinun täytyisi lahjoa muutama taho. Tervetuloa Etelä-Amerikkaan, kultaseni. Chilessä me olemme hitaita,” toteaa kämppikseni.

Kolmas askel: marssin lomakkeeni kanssa lähimpään pankkiin maksamaan reilun kolmen euron summan. Luukulle kutsutaan asiakas numero 15. Minun lapussani lukee 68. Auki on kaksi luukkua, ja jokaisella asiakkaalla tuntuu kuluvan vähintään kymmenen minuuttia. Kello on puoli yksi, ja pankki menee kiinni kahdelta. Ehdin nipin napin hankkia leiman lomakkeeseeni.

Neljäs askel: matkustan lomakkeeni kanssa takaisin toimistolle. Olisi pitänyt tulla valokopion kera. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Seuraava askel kohti halvempaa opiskelijaelämää on kuvan ottaminen korttia varten. Ei missä tahansa valokuvaamossa, eikä valitsemanani päivänä. Jään odottamaan seuraavaa sähköpostia, jossa minulle kerrotaan missä, milloin ja miten minun tulee hankkia valokuva.

Viimein sähköposti saapuu. Siinä minua ohjeistetaan saapumaan epämääräiseen paikkaan kaupungin laitamilla sukunimeni ensimmäisen kirjaimen määrittelemänä aikana. Kuvan oton jälkeen seuraava askel on jälleen sähköpostin odottaminen.

Tämä prosessi on hyvä esimerkki siitä, millaista on yleensä minkä tahansa lomakkeen tai todistuksen hankkiminen Chilessä. Ei auta kuin tehdä mitä vaaditaan. Kuten ystäväni positiivisesti tiivisti: ”Kuvittelen tämän eräänlaiseksi aarrejahdiksi. Jokainen sähköposti on uusi vihje, joka johtaa seuraavan etapin luo, ja täten lähemmäksi aarretta, eli opiskelijakorttia. Jos yksi vihje jää huomaamatta, on mahdollisuus mennyt.”

Sitä seuraavaa vihjettä odotellessa.