Teksti Saila Huusko

Lenkkeily Santiagossa tuntuu keuhkoissa, ja ennen ylistetty metro on rappiolla.

Saavuin Santiagoon päämäärä mielessäni. Kuvittelin, että lämpimässä maassa asuminen mahdollistaisi uuden, parempikuntoisen minän luomisen. Ensimmäisen askeleen tuli olla säännölliset juoksulenkit raikkaassa ulkoilmassa. Olin käynyt lenkillä aikaisin aamulla, kunnes pari viikkoa sitten ehdin reippailemaan vasta kahden aikaan iltapäivällä. Lähdin rinta rottingilla ja musiikki korvilla juoksemaan pitkin katua.

Ohi kulkevien ihmisten vinot hymyt ja silmien pyörittelyn laitoin optimismin puuskassa hankkimieni kokoa liian pienien juoksutrikoiden piikkiin. Raskaan hengitykseni selitin huonokuntoisuudellani ja kuumalla ilmalla. Sisua puhkuen juoksin pitkin katuja kunnes olin lämpöhalvauksen ja varman sydänkohtauksen partaalla.

Syy tähän selvisi myöhemmin ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen myötä. Olisihan se pitänyt tajuta. Huonohappisuuteeni löytyy toinenkin syy surkean kuntoni lisäksi. Hyvinä päivinä tajuan kuinka tätä suurta metropolia ympäröivät kauniit vuoret. Useimmiten ne ovat kuitenkin paksun savusumun peitossa, joka lipuu kaupungin yllä kuin savu ketjupolttajan pään yllä. Ihmiset pyörittelivät silmiään ja naureskelivat reippailulleni, koska harva selväjärkinen lähtisi juoksulenkille keskellä päivää, jolloin saastevaippa on tiheimmillään.

Santiagossa rännän ja rakeiden sijasta niskaan sataa saastetta. Kun lapset alkoivat sairastua astmaan ja erilaisiin hengitysteiden sairauksiin, ainakin osa kaupungin asukkaista heräsi todellisuuteen.

Koska juokseminen paikasta toiseen on ilmeisen huono vaihtoehto, on tyytyminen Santiagon julkisen liikenteen palveluihin. Täyteen ahdetussa metrossa ja busseissa hikoillessa tulee mieleen vain yksi kuva: sillipurkki pyörillä. Jo kymmenen minuutin matka on omiaan saamaan pahalle tuulelle, puhumattakaan siitä reilusta tunnista joka minulta aiemmin kului yliopistolle saapumisessa. On turha kuvitella istuvansa alas lukemaan kirjaa, koska istumapaikkoja tuskin löytyy. Samalla varsinkin ulkomaalaisen näköisten on parempi keskittyä omaisuutensa vahtimiseen, jotta käsilaukku ei lähde jonkun vikkelän taskuvarkaan mukaan.

Julkinen liikenne tuntuu täällä olevan yhtä suosittu puheenaihe kuin sää. Pitkään Santiagossa asuneilta saa aina kuulla samankaltaisen kommentin: ”Julkinen liikenne on nykyisin surkeaa. Ei se ennen vanhaan ollut tällaista.” Ihmisten mukaan busseja lähti joka minuutti ja metro oli kalliimman hintansa vuoksi lähestulkoon tyhjä.

Muutoksen takana on monimutkainen politiikan ja bisneksen yhteenkudottu verkosto, jota en aio edes teeskennällä kykeneväni ymmärtämään. Kuten monet muutkin asiat Yhdysvaltojen puskemien ”vapaiden markkinoiden” ja hurjan yksityistämisen koekaniinimaassa Chilessä, Santiagon julkinen liikenne aiemmin oli kuuleman mukaan yksityisten liikennöitsijöiden temmellyskenttä.

Sinne, missä ihmiset joutuivat kadunkulmalla odottamaan bussia tavallista kauemmin, sikisi pian uusi linja-autoreitti. Metrolla matkustaminen maksoi enemmän, minkä vuoksi Santiagon metro oli ennen sitä mitä turistioppaat yhä mainostavat: tehokas, puhdas, turvallinen ja mukava. Liikenneministeriön tekemien muutosten myötä bussien määrä väheni ja metrolla matkustamisesta tehtiin yhtä kallista kuin bussilla matkustamisesta. Yhtäkkiä ei enää ollutkaan järkevää odottaa kauan hitaasti kulkevaa bussia. Niinpä metron matkustajamäärä moninkertaistui – ja tätä muutosta varten Santiagon metro ei ollut varautunut.

Olipa syynä sitten saasteen vähentäminen, varojenkeruu, tai liikenteen tungoksen vähentäminen, tulokset ovat olleet kyseenalaiset. Vaikka tungos on vähentynyt, nyt monet metroon ahtautumiseen kyllästyneet ajavat omalla autollaan.

Santiagon liikennedilemma on hyvä esimerkki siitä, kuinka vaikeaa on saavuttaa tasapaino bisneksen, ihmisten ja ympäristön terveyden suojelun, sekä Santiagon kokoisen metropolin tehokkaan palvelemisen välillä.

Santiagolaiset ovat sillipurkkien, saasteen ja raivoa herättävän tungoksen välissä. Minä, omalta osaltani, lopetin lenkkeilyn ja siirryin sisätiloissa salsaamiseen sekä muutin opiskelijakämppään keskustan tuntumassa – luksusta, josta useimpien ei ole mahdollista nauttia.