Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Saila Huusko
Hamepäivä Santiagossa ja mitä siitä seurasi.
Saavun matkalta väsyneenä asuntooni Santiagossa. Jaan kämpän kahden chileläisen miespuolisen opiskelijan kanssa. Koska olin aiemmilta reissuiltani palatessa löytänyt kotoa sotkun, en odottanut ihmeitä tälläkään kertaa. Tällä kertaa kuitenkin löydän toisen kämppikseni työn touhussa, rätti kädessä. Olohuone on järjestyksessä.
Samana iltana istun tietokoneen ääressä olohuoneessa, kun toinen kämppikseni saapuu kotiin. ”Saila, siivosit keittiön, hienoa.” Totta kai pitkältä reissulta palatessani ensimmäinen mielitekoni oli luututa ja puunata koti puhtaaksi poikien viikonloppuisten juhlien jäljiltä.
Chilessä huomion herättää lähes pakkomielteinen espanjaksi dubatun Simpsonit – sarjan katsominen. Miksi kyseinen ilmiö? Ainakin yksi kuulemani selitys on chileläisen miehen samankaltaisuus sarjan Homerin kanssa. Monet chileläiset naiset ovat kodinhengettäriä. Niissä kodeissa, joissa äitikin käy töissä on useimmiten palkattu kotiapulainen, usein perulainen ”nana” – riippuen toki perheen varoista.
Seuraavana aamuna tajuan, että reissun jäljiltä minulla on vähän puhtaita vaatteita. Niinpä otan laukusta vastaostetun mekon. Sen kummempia pohtimatta vedän mekon ylleni paksujen sukkahousujen sekä saappaiden kera ja lähden töihin.
Heti ulko-ovesta astuttuani tajuan tehneeni suuren virheen. Takaisinkääntyminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska en halua myöhästyä. Valitettavasti mekkoni ”lyhyys” sattuu sille päivälle, kun mp3-soittimeni potkaisee tyhjää. Yhtäkkiä kuulen kaikki ne huutelut, vislaukset ja korvaan läähätetyt kommentit, joita en ole aiemmin huomannut musiikin pauhun seasta.
Huuteluille on oma nimensä Chilessä, ”piropos”, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa imartelua. Sanallisesti ilmaistujen kommenttien lisäksi huomioin merkittävän määrän chileläismiesten toista tavaramerkkiä: tuijotusta kun kävelet kohti, tuijotusta päästä varpaisiin kun saavut kohdalle, ja tuijotusta perään. Jälkimmäinen on yleensä pukumiesten valinta.
Asiaa ei auta se, että tässä vaiheessa epätoivoisesti nyin mekkoa alaspäin ja yritän puhua pomoni pyörryksiin, jotta hän ei huomaisi mitä ympärillä tapahtuu.
En tiedä, kokevatko paikalliset naiset nuo huutelut eri tavalla. Siinäpä seuraavan viikon kysymys tuntemilleni naisille. Taas toki herää myös se iänikuinen kysymys: onko parempi totutella, hyväksyä ja elää ”maassa maan tavalla”, vai onko ulkomaalaisella jossakin vaiheessa oikeus olla ymmärtämättä?
Lounaalla keskustellaan ihmisoikeuksista. Kuulen yllättäviä mielipiteitä abortista, joka kaikissa olosuhteissa on laiton Chilessä – kuten useimmissa Latinalaisen Amerikan maissa. Sen lisäksi todetaan myös, että perheissä, joissa molemmat vanhemmat työskentelevät, on yleensä eniten ongelmalapsia. Puhumattakaan siitä, jos perheen äiti tienaa enemmän kuin isä. Pysyttelen hiljaa.
Illalla asunnossani pidetään syntymäpäiväjuhlat. Kun naapuri soittaa alakerran ovimiehelle musiikin vuoksi, saapuu ovimies asunnollemme. Minä avaan oven. Hän katsoo minua kuin halpaa makkaraa, ja pyytää saada puhua ”dueño de la casan”, isännän, kanssa. Kerron hänelle, että minä myös asun täällä. Hän ei suostu sanomaan mitään, ennen kuin kämppikseni saapuu ovelle.
Machismo on tuskin pelkästään chileläinen ilmiö. Se on tunnetusti osa latinokulttuuria. On paljon kylmiä faktoja joita voisin siteerata chileläisen naisen yhteiskunnallisesta asemasta, vaikkakin nuorempi sukupolvi pikkuhiljaa tuo mukanaan uusia tuulia.
Mainitut anekdootit ovatkin vain väläyksiä todellisuudesta, joista minulla on vain hämärä käsitys. Samalla on kuitenkin muistettava ennen itsensä jalustalle nostoa, että myös Suomen kaltaisessa, tasa-arvon perikuvana pidetyssä valtiossa esimerkiksi naisvarusmiesten häirintä, perheväkivalta ja naisten alempi palkkataso ovat yhä osa jokapäiväistä todellisuutta.
Vaikka Chile ja Suomi ovatkin ehkä eri tasoilla, ei se tee ongelmistamme olemattomia.
