Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kadri Taperson
Viron suojelupoliisin silmissä aktivismi on sairaus. Valvonta ja pelottelu muistuttaa vanhasta.
Olen miettinyt erästä lyhyttä juttua jo kauan, mutta aihe on niin epämiellyttävä, että en ole halunnut. Tai uskaltanut? Viro on valvontayhteiskunta, ja esimerkkejä siitä löytyy jo liikaa.
Aktivisteja ei Virossa rakasteta, eikä varmaan missään muuallakaan, koska he ovat uhkaksi mukavan itsekeskeiselle elämäntavalle. Viron suojelupoliisi tietää sen ja käyttäytyy niin kuin enemmistö varmaan odottaakin: yrittää lopettaa aktivismin. Koko tämä tärkeä työ on salaista, sillä tietääkseni yhtään virallista aktivismiin liittyvää tutkintaa ei ole aloitettu. Eikä siihen olisi perusteitakaan.
Aktivistit ovat täällä jo tottuneet siihen, että melkein kaikkia laillisia mielenosoituksia kuvataan huolellisesti. Kaikki kuvaajat eivät ole median hommissa, vaikka niin väittävätkin. Viro on pieni maa ja on helppo tietää, että suuressa lehdessä ei julkaista tämännimisen valokuvaajan kuvia.
Lokakuussa järjestettiin pieni mielenosoitus suojelupoliisin talon edessä. Taloa kuvattiin. Paikallinen poliisi halusi korjata aktivistit talteen, koska mielenosoitusta ei oltu rekisteröity etukäteen kaupunginhallituksessa. Onneksi paikalle saapuneet todelliset toimittajat sanoivat, että viekää sitten meidätkin, eiväthän nämä ihmiset ole tehneet mitään väärin.
Välillä kutsutaan aktivisteja ja heidän vanhempiaankin ”kahville”. Meneminen on ja ei ole vapaaehtoista: ”Jos ette tule vapaaehtoisesti, tulemme työpaikalle. Sitäkö haluatte?” No tuskin.
Mitä siellä kahvipöydässä sitten puhutaan? Vanhemmilta kysytään, kuinka paljon lapsilla on rahaa, viettävätkö he yönsä kotona, ketkä ovat heidän ystäviään, kuka opetti järjestämään mielenosoituksia. Sanotaan, että ymmärrättekö, että lapsenne voi tulevaisuudessa kohdata ongelmia – että hän ei esimerkiksi voi ehkä matkustaa ulkomaille. Koulussakin käydään ja kysytään mielenosoituksia järjestäneiden oppilaiden opettajilta mahdollisista opintovaikeuksista ja käyttäytymisestä. Kysymyksistä voi päätellä, että kysyjän mielestä aktivismi on jonkin sortin vammaisuutta.
Eräs äiti kysyi ennen tapaamista, miten tunnistaa kutsujan. Suojelupoliisin edustajan vastaus kuulosti minusta kauhealta: ”Kyllä me tunnistamme teidät.”
Nuoret aktivistit yllättyivät, kun sanoin, että tämä muistuttaa kovasti KGB:n toimintaa. Joku muu oli nimittäin sanonut saman asian. Ymmärsin, että nämä nuoret eivät todellakaan voi muistaa, millaista oli aikana, kun kaikkia ja kaikkea seurattiin ihan ilman syytä.
Pelko oli silloin osa elämää. Pelotteleminen ja uhkailu oli ihmisten työ. Mietin, kuka kouluttaa suojelupoliisin nuoria työntekijöitä? Vanhat KGB-asiantuntijat? En ihmettelisi.
