Siinä se taas on, kuuluisa s-sana.

”Syyllistävä puhetapa ja jatkuvat vaatimukset rajoituksista koetaan epäoikeudenmukaisiksi”, kirjoitti Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK:n puheenjohtaja Tero Hemmilä maaliskuussa.

Jokainen maa- tai metsätalouskeskustelua vähänkään seuraava tunnistaa tällaisen puheen syyllistämisestä. Lähes kaikki alojen nykytoimintaa kriittisesti tai kehitysehdotuksin tarkasteleva uutisointi ja tutkimus tulee leimatuksi ”syyllistäväksi”.

Maatalouden ympäristöpolitiikan asiantuntija Tuuli Orasmaa paikantaa kirjassaan Maaseudun tulevaisuus (Vastapaino, 2023) syyllistämiskeskustelun juuret sekä vuoteen 2018, jolloin kansainvälinen ilmastopaneeli julkaisi hälyttävän raporttinsa, että viljelijöiden vuosikymmeniä kyteneisiin kokemuksiin epäoikeudenmukaisuudesta.

”Kokemusten taustalla uinuu historiasta kumpuava käsitys viljelijöistä ympäristön suojelijoina”, Orasmaa kirjoittaa.

Tieteellinen tutkimus on osoittanut vääräksi ajatuksen, että kaikki maa- ja metsätalous automaattisesti kunnioittaisi luontoa. Alaan on alkanut kohdistua uudenlaista muutospainetta, minkä vastareaktiona syyllisyyspuhe on leimahtanut.

Alaa estää näkemästä eteenpäin se, että ”usein ollaan puolustuskannalla, pahoitetaan mieli”.

Vaikka Orasmaan kirja tarkastelee ennen kaikkea maataloutta, metsäpuolella käydään vastaavaa keskustelua. Moni maatilallinen on myös metsänomistaja, ja monen tilan tuloista iso osa tulee metsästä.

On toki mahdollista syyllistyä tutkimustiedosta ja siitä uutisoinnista, mutta ei niistä kummankaan tarkoitus ole syyllistäminen. Miksi siitä kuitenkin puhutaan koko ajan?

Kun omaan toimintaan kohdistuu muutosvaatimuksia, vastustus on perin inhimillinen ensireaktio. Maaseudun tapauksessa moni taho edunvalvojista poliitikkoihin on valjastanut tämän tunteen omaksi edukseen. Perusteltuja toimia kestävyyden parantamiseksi kutsutaan ulkopuolisten harjoittamaksi syyllistämiseksi, ja s-sana napataan keskeiseksi osaksi viestintää.

Mainittu Hemmilän tekstikin ilmestyi osana Metsämiesten säätiön viestintäkampanjaa.

Orasmaan kirjaansa haastattelemissa maataloustuottajissa esiintyy kuitenkin edunvalvontajärjestöjen näkökulmia moninaisempaa ajattelua.

Esimerkiksi kouvolalainen emolehmätilallinen sanoo, että kritiikkiä pitäisi osata ottaa paremmin vastaan, etenkin maatalouden etujärjestöissä. Hänen mukaansa alaa estää näkemästä eteenpäin se, että ”usein ollaan puolustuskannalla, pahoitetaan mieli”.

Kun vaihtoehtoisia lähestymistapoja muutokseen ei haluta julkisuuteen, maa- ja metsätalouden ammattilaisille ei tarjota mahdollisuutta punnita ja ottaa vastaan kritiikkiä ja muutosvaatimuksia.

Vakiintuneita rintamalinjoja haastavaa ajattelua tarvittaisiin muutoksen syntymiseen.

Reilusta murroksesta puhumisen leimaaminen syyllistämiseksi muuttaa edunvalvonnan vain kehityksen jarruksi. Samalla ajaudutaan kauas niistä rakenteista, jotka maaseudun ahdinkoa tuottavat. Syyttämällä tyhmiä kaupunkilaisia, ymmärtämättömiä päättäjiä ja lapsellista Elokapinaa maaseudun ”edunvalvojat” kiinnittävät huomion vääriin asioihin ja tekevät edustamilleen ihmisille valtavan karhunpalveluksen.

Kun tarttuu toimeen asian korjaamiseksi, olo helpottuu.

On suuri riski, että ympäristökriisit ja niihin vastaaminen iskevät maa- ja metsätalouteen kertarysäyksellä, koska niistä varoittamista pidettiin syyllistämisenä. Tämän ovat saaneet kokea esimerkiksi turvetuottajat, joille ei ole hennottu sanoa, että ilmastotavoitteet tulevat lopettamaan alan, ja mitä aiemmin muutokseen ryhdytään, sitä kivuttomampaa se on.

Sama varautumattomuus näkyy myös yrityksissä, mistä tutkija Anne Quarshie puhuu tuoreessa Voiman haastattelussa.

Syyllisyyden kolikon toisella puolella on omatunto. Ei sellaisesta koe syyllisyyttä, mitä ei jollain tasolla käsitä vääräksi.

”Mies ei saa nukuttua. Ne tappavat nautatalouden täällä. – – En enää edes halua sanoa, että olen lihantuottaja”, kuvaa pohjoissavolainen naudanlihantuottaja kirjassa. Ahdistus on käsinkosketeltavaa ja todellista.

Tässä tilanteessa ympäristöaktivisteilla olisi annettavaa. Monet luonnonsuojelijat kertovat toiminnan auttavan ahdistukseen, joka syntyy oman kestämättömän elämäntavan tiedostamisesta. Kun tarttuu toimeen asian korjaamiseksi, olo helpottuu.

Ratkaisevat päätökset tehdään alkutuotannossa.

Valitettavasti ahdistuksesta versova muutosvoima ohjautuu nykyisin syyllistymiseen, ei toimintaan. Etujärjestöt hyötyvät, mutta hinnan maksavat metsä- ja maatalousammattilaiset ahdistuksenaan.

Muutos on kuitenkin mahdollinen.

Orasmaa vierailee kirjassaan heinolalaisella Syrjälän tilalla. Siellä IPCC:n raportti on johtanut muutokseen. Monisatapäinen sonnilauma on pienennetty 50:een ja tilan isäntä pohtii kasvinviljelyyn siirtymistä. Vaikka lihantuotannosta luopuminen ”alitajuisesti pelottaa”, pitää ”omaa toimintaa tarkastella kriittisesti”.

Maaseudulla olisi tarjottavaa kaupunkilaisille, joilla ymmärrys muutoksen tarpeesta on suuri mutta joiden mahdollisuudet kestävämpään elämään on pitkälti rajattu kulutusvalintoihin. Ratkaisevat päätökset tehdään alkutuotannossa.

Maa- ja metsätaloudella olisikin tuhannen euron paikka lopettaa syyllistämispuhe ja olla osa ratkaisua ympäristökriiseihin. Esimerkkejä riittää: jatkuvan kasvatuksen metsänhoito, ennallistaminen ja kumppanuusmaatalous.

Näistä vielä varsin pienimuotoisista toimista voisi kasvaa jotain suurempaa. Sen myötä voisi myös rakentua ymmärrys yhteisestä projektista, siirtymästä kohti yhteistä kestävää elämäntapaa.

Kirjoittaja on Voiman metsätoimituksen tuottaja-toimittaja. Metsätoimitusta tukee Koneen säätiö Metsän puolella -apurahalla.