Keskiviikkokolumni
Keskiviikkokolumneja kirjoittaa Voiman toimitus.
Olin kesäkuussa toimittajana seuraamassa Elokapinan mielenosoitusta, joka sulki autoliikenteeltä Helsingin Mannerheimintien ja Runeberginkadun risteyksen Oopperan edustalla. Kun saavuin paikalle, oli katusulku juuri alkanut ja tunnelma sen mukaisesti jännittynyt.
Ehdin tuskin ottaa kameran esiin, kun alkoi tapahtua. Tilanteesta provosoitunut ohikulkija löi ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mielenosoitustarkkailijaa kasvoihin.
Poliisin läsnäolo Elokapinan mielenosoituksessa oli totutun laajaa, ja virkavalta oli selvästi valmistautunut ottamaan mielenosoittajia kiinni. Laajasta viranomaisten läsnäolosta huolimatta yksikään poliisi ei vaikuttanut huomaavan väkivallantekoa, ja vasta tilanteen sivustakatsojien huudot ja viittominen toivat poliisin paikalle.
Poliisilla on tapana tiedottaa ”turvaavansa” mielenosoituksia. Tässä tapauksessa se päästi väkivaltaisen hyökkääjän puhutuksen jälkeen jatkamaan häiriköintä ja uhkailua. Poliisi kyllä tiesi tilanteen jatkumisesta – tiedän tämän, koska jouduin itsekin viittomaan ja huutamaan poliisin uudestaan paikalle, kun kamerani uhattiin rikkoa. Tapahtunut herättää kysymyksen mielenosoituksen ”turvaamisen” tosiasiallisuudesta.
Jälkikäteen mediassa poliisi myös esitti silminnäkemäni kanssa ristiriitaisia väitteitä toiminnastaan tilanteessa.
Olen toimittajan työssäni perehtynyt poliisin, syyttäjien ja oikeuslaitoksen suhtautumiseen kansalaistottelemattomuuteen. Aihe on lainvalvojalle vaikea, eikä perusoikeusnäkökulmaa aina osata huomioida toiminnassa käytännön tasolla.
Törmäsin taustatyötä tehdessäni samaan, mistä Helsingin Sanomat sittemmin kirjoitti: poliisi on useissa esitutkinnoissa käyttänyt aineistona perussuomalaisten puoluelehti Suomen Uutisten videotallennetta Elokapinan sisäisestä palaverista.
Sinänsä Elokapinan ”sisäinen” on käsitteenä häilyvä, sillä liikeeseen osallistuminen on periaatteessa avointa. Tällaisen tallenteen käyttö mielenosoittajia tuomittaessa on kuitenkin erikoista, sillä kyseessä on Journalistin ohjeisiin sitoutumaton puoluelehti. Mistä tiedämme, että viitisen minuuttia kestävää klippiä ei ole leikattu tarkoitushakuisesti?
Samojen esitutkintojen kuulusteluissa poliisi pyrki ja onnistui johdattelevin ja harhaanjohtavin kysymyksin saamaan mielenosoittajia tunnustamaan niskoittelurikoksia.
Tämän jälkeen poliisi pääsi otsikoihin, kun HS paljasti, että se oli liioitelluin perustein salakuunnellut Elokapina-aktivistien puhelimia.
Viimeisin keskustelu poliisin toiminnasta heräsi, kun rikostutkija Kasper Ramström kritisoi Hufvudstadsbladetin haastattelussa organisaation haluttomuutta osallistua itseään koskevaan kriittiseen keskusteluun. Ironista kyllä, seurauksena Ramströmille oli virkamiesoikeudellinen menettely ja kehotus olemaan lojaalimpi poliisia kohtaan. Haastattelu oli poliisin mielestä omiaan heikentämään arvostusta ja luottamusta itseään kohtaan.
Kertoo jotain organisaation suhtautumisesta avoimeen demokratiaan, jos kriittinen keskustelu on uhka sen luotattavuudelle.
Poliisi on perinteisesti Suomessa nauttinut suurta luottamusta. Uskallan väittää, että sen toiminta suhteessa kansalaistottelemattomuuteen – joka nimensä mukaisesti on sinänsä tottelematonta, mutta osa aktiivista demokratiaa – on omiaan luomaan Suomeen yhteiskunnallisesti aktiivisen ihmisryhmän, joka ei koe poliisia luotettavaksi.
Herää kysymys, onko poliisilla tavoitteena asemoida itsensä yhteiskunnallisen konfliktin osapuoleksi ja käyttää nauttimaansa luottamusta kansalaisyhteiskunnan painostamiseen.
Poliisin perimmäinen tehtävä on kuitenkin suojella myös avointa ja demokraattista yhteiskuntaa.
