Teksti Antti Rautiainen

Miksi ”vasemmistolla” on vaikeuksia hahmottaa konfliktia?

Perjantaina 2. toukokuuta ammattiyhdistysten talo Ukrainan Odessassa paloi, kaikkiaan perjantain yhteenotoissa kuoli ainakin 42 henkeä, suurin osa tulipalossa ja loput katutaistelussa.

Pitkä ja hyvä venäjänkielinen silminnäkijäkuvaus tapahtumista löytyy täältä, sieltä löytyy myös paljon valokuvia. Tapahtumat saivat alkunsa, kun aseistetut venäjämieliset hyökkäsivät nationalististen jalkapallofanien järjestämään mielenosoitukseen. Hyökkäys johti kuolonuhreihin, mutta venäjämieliset jäivät pian alakynteen. Venäjämieliset pakenivat protestileiriinsä Kulikovon kentälle, mutta ukrainamieliset seurasivat perässä ja sytyttivät leirin tuleen. Venäjämieliset pakenivat ammattiyhdistysten taloon, joka syttyi tuleen. Tulipalon syttyminen näkyy esimerkiksi tällä videolla. Kahden minuutin kohdalla näkyy tulipalo myös ehjän ikkunan takana, joten on mahdollista että osa tulipaloista syttyi sisältä käsin, esimerkiksi varomattoman Molotovin cocktailien käsittelyn vuoksi — molemmat osapuolet käyttivät näitä aseita. Videolla kuitenkin näkyy, miten kansallismieliset heittelivät taloon Molotovin cocktaileja, joten he ovat varmasti osavastuussa tulipalosta.

On esitetty epäilyksiä, että mielenosoituksen kimppuun hyökänneiden tuliaseita käyttänyt ydinjoukko olisi ollut muualta tulleita provokaattoreita. Ammattiliittojen talossa oli joka tapauksessa myös ihmisiä, jotka eivät hyökkäykseen osallistuneet. Joissain valokuvissa poliisi näyttää suojaavan hyökkääjien ydinjoukkoa. Lisäksi poliisi toimi erittäin passiivisesti tulipalon aikana, eikä juurikaan sekaantunut tapahtumiin. Vaikka poliisi ei olisi aktiivisesti osallistunut hämärähommiin, se osoitti ainakin täydellistä ammattitaidottomuutta.

Viikonlopun aikana keskusvallan joukot ja paikalliset ”federalistit” ovat taistelleet Kramatorskin kaupungin hallinnasta Itä-Ukrainassa. Ukrainan tilanne on siis jo kärjistynyt sisällissodaksi, lähiviikkoina selviää, kuinka laajalle sotiminen leviää ja sekaantuuko Venäjä tapahtumiin.

Pidän itseäni Venäjä-asiantuntijana koska olen asunut maassa 12 vuotta, mutta en millään muotoa ole Ukraina-asiantuntija. Ukrainassa olen käynyt vain kolme kertaa viimeisen 8 vuoden aikana, ystäviä ja tuttuja minulla on siellä enintään parikymmentä. Mutta Ukrainaan tutustuttuani ymmärsin nopeasti, että sisällissota on siellä mahdollinen skenaario. Mutta kaikki ukrainalaiset ystäväni vakuuttivat, ettei sellaista voi tapahtua. Että huolimatta kaikista Länsi- ja Itä-Ukrainan eroista, kukaan ei ole valmis tappamaan toisiaan niiden vuoksi. He olivat varmoja siitä, ettei Ukrainasta voi koskaan tulla Jugoslaviaa. Heillä kaikilla oli tuttuja, ystäviä ja rakkaita molemmilla puolilla Dnjepriä, sekä venäjän- että ukrainankielisiä. Mutta ajatellessa vain tuttuja ihmisiä syntyy mittakaavaharha, jotka estävät näkemästä niitä mekanismeja, jotka luovat vihaa suuressa mittakaavassa. Sota ei vaadi henkilökohtaista vihanpitoa, siihen riittävät geopoliittiset ja/tai taloudelliset syyt. Ja Ukrainassa geopoliittiset intressit ovat paljon merkittävämpiä kuin Jugoslaviassa. Mutta jos on haluja lietsoa etnistä vihanpitoa tai sotaa, niin siihen riittävät melko pienetkin etniset riidat. Muutama pahoinpitely, murha ja kidnappaus, ja kaikki ovat valmiita sotaan. Ukrainassa tämä on onnistunut yhtälailla kuin kaikkialla muuallakin.

Olen tämän vuoden aikana kirjoitellut Fifiin ja Kansan Uutisten Viikkolehteen säännöllisesti Ukrainan tapahtumista. Tarkoituksenani on ollut esitellä näkökulmia, jotka ovat jääneet valtamediassa pimentoon, kuitenkaan ottamatta kantaa. En usko ”objektiiviseen, neutraaliin journalismiin”, mutta kannanotot ja uutisointi eivät välttämättä sovi samaan genreen ja tähän asti tiedolle on ollut suurempi tarve kuin kannanotoille.

Sisällissodan alettua tilanne on kuitenkin hieman muuttunut, erityisesti koska merkittävä osa länsimaiden ”vasemmistoa” on pahasti hukassa. Nyt on aika ottaa kantaa myös siihen, mitä Ukrainan kanssa on tehtävä ja ketä tuettava, jos ketään.

Eksyksissä oleminen johtuu paljolti siitä, että ”vasemmisto” ei entisen Neuvostoliiton alueella ole kovin hyödyllinen käsite, koska se voi tarkoittaa lähes mitä tahansa sosiaalidemokraateista ja anarkisteista Putinia tukeviin stalinisteihin. Itse käytän koko sanaa yleensä vain lainausmerkeissä. Itse identifioidun anarkisteihin, en vasemmistoon, ja pitkän aikaa anarkistit olivat ainoa poliittinen toimija Venäjällä, joilla rasismin, seksismin ja homofobian vastustaminen yhdistyy sosiaalisen tasa-arvon eetokseen. Muuta länsimaalaista ”uusvasemmistoa” Venäjällä ei pitkään aikaan ollut lainkaan, muutamaa trotskilaista lukuun ottamatta.

”Vasemmiston” hajaannus Ukrainan konfliktin ympärillä on täysin odotettavissa ja välttämätön. Harkovin katutaiteluissa stalinistinen ”Borotba” (eli Taistelu) -järjestö ja anarkistit taistelevat vastakkaisilla puolella. Entisessä Neuvostoliitossa 99,9 prosenttia ”vasemmistosta” tulee aina tukemaan imperialismia, koska se pyrkii olemaan ”kansan rinnalla”. Anarkistien on jo korkea aika kieltäytyä ”vasemmistolaisesta” identiteetistä, ei meillä ole mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa. Mutta anarkisteja on kovin helppo manipuloida ”itseorganisaation” ja ”suoran demokratian” kaltaisin taikasanoin, ja esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumien vaikuttajana länsimaissa tunnettu Boris Kagarlitski on löytänyt venäjämielisten AntiMaidan-liikehdintää tukevalle sanomalleen paljon kuuntelijoita lännessä.

Vaikuttaa siltä, että ukrainalaiset ja venäläiset anarkistit eivät ole osanneet odottaa sisällissotaan vienyttä kehitystä. Maidanin tukemisesta on keskusteltu vain siitä näkökulmasta, voiko se tarjota jotain Janukovitšin presidentinvaltaa parempaa. Anarkistit eivät ole tulleet ajatelleeksi vaihtoehtoa, että Venäjä vastaa Maidanin voittoon tietoisella konfliktin eskaloimisella, joka lopulta johtaa sisällissotaan. Ja siinä missä Venäjä on konfliktin ensisijainen innoittaja ja aseistaja, länsimaat eivät jää paljoa jälkeen, koska ne tunnustavat vain Kiovan uuden hallituksen intressit ja esittävät Itä-Ukrainan liikehdinnän pelkästään venäläisten marionetteina. ”Federalistien” aseellinen siipi toki onkin tällainen, mutta se ei olisi voinut syntyä jos Itä-Ukrainassa ei olisi ollut laajalle levinnyttä tyytymättömyyttä ja protesteja Kiovan uutta hallintoa kohtaan.

En usko että sisällissota oli Kremlin päämäärä — se halusi vain destabilisoida Ukrainaa mahdollisimman paljon, jotta Kiova suostuisi Krimin eroamiseen. Mutta nyt tilanne ei enää ole Kremlin kontrollissa, ja voi olla että Venäjän hallitus joutuu lähettämän Ukrainaan armeijansa lunastaakseen ”federalisteille” antaman lupauksensa tuesta.

Kiovan hallitus on antanut jo niin paljon nopeasti unohdettuja ”viimeisiä uhkavaatimuksia”, ja on ilmoittanut niin monesta olemattomasta ”terrorismin vastaisesta operaatiosta”, että on päivänselvää että taistelukelpoisia joukkoja sillä on kovin vähän. Silloin kun hallituksen joukot ovat toimineet, tulokset ovat usein olleet tragikoomisia. Eli hallitus ymmärtää, että menestys täysimittaisessa sisällissodassa ei ole taattu. Mutta se ymmärtää myös, että sota auttaa kurinalaistamaan yhteiskunnan ja vakauttamaan uuden järjestyksen siinä määrin, että kaikki Maidanille annetut lupaukset voidaan unohtaa. Eli molemmat osapuolet ymmärtävät että täysimittainen sota voi olla tarpeen, vaikka kumpikaan ei siihen alunperin pyrkinyt.

Anarkistiliikkeen erimielisyydet

Ukrainan ja venäjän anarkistiliike on hajaantunut kolmeen eri leiriin tapahtumien aikana. Ensimmäinen ryhmä on keskittynyt tekemään kannanottoja internetissä molempia osapuolia vastaan. Nämä ryhmät haluavat periaatteellisista syistä jättäytyä kaikkien prosessien ulkopuolelle, ja ainoastaan tarkkailla ja arvioida niitä. Näiden ihmisten tärkein päämäärä ei ole yhteiskunnallisiin protesteihin osallistuminen, vaan välttää käsien likaamista. Koska kaikkiin prosesseihin osallistuvat joko vastenmieliset liberaalit, vihatut kansallismieliset tai inhottavat stalinistit, kaikki kolme ryhmää tai jotain muita ikäviä ihmisiä, niin mihinkään ei voi koskaan osallistua ja voi vain istua kotona ja julkaista internetissä lausuntoja siitä, kuinka kaikkialla menee huonosti. Yleensä nämä lausunnot ovat kuitenkin vain banaaleita itsestäänselvyyksiä.

Toinen ryhmä ovat ne, jotka ovat innostuneet Kiovan mellakkapornosta ja poliisin vastaisesta väkivallasta, ajattelematta sitä kuka on tämän väkivallan toimeenpanija ja kenen intresseissä. Eräät antifasistit innostuivat puolustamaan ”kansallista yhtenäisyyttä” siinä määrin, että he uhkailivat anarkisteja jo siksi että he kritisoivat Maidania eivätkä halunneet osallistua protesteihin. Suurin osa tästä leiristä on lähinnä poliisiin kohdistuneen väkivallan ystäviä, ilman teoreettista viitekehystä, mutta jotkut myös yrittivät antaa Maidanille kuviteltua antiautoritaarista sisältöä, samaistaen Maidanin yleiskokouksen vetšen 20. vuosisadan vallankumousliikkeiden työväenneuvostojen kanssa. Tätä he perustivat Maidanin esittämillä sosiaalisilla vaatimuksilla, jotka kuitenkin olivat protestien vaatimuslistalla aika marginaalisessa osassa.

Ikävä kyllä nämä ihmiset esittävät todellisuuden haluamansa kaltaisena, mikä on vaarallista jos harhaluulo siitä, että Kiovan Maidanilla todella oli ”suora demokratia” leviää yleisön keskuudessa. On totta, että muutamia kertoja poliitikot joutuivat perumaan tekemänsä päätökset Maidanin kieltäytyessä niistä, mutta Maidan oli kovin kaukana suorasta demokratiasta. Aukiolle kerääntynyt lauma ei vielä itsessään ole suoraa demokratiaa. Suoraan demokratiaan on kuuluttava kaikkien päätöksenteon askeleiden yhteiskunnallinen kontrolli, päätösten valmisteluista niiden toimeenpanoon. Ja koska tuhannet ihmiset eivät voi käydä mielekästä keskustelua samanaikaisesti, on tämänkokoisen yleiskokouksen jakaannuttava pienempiin affinity-ryhmiin, jotka keskustelevat päätöksistä yhdessä ja ilmoittavat kantansa yhteisesti. Mutta Maidanissa suurin osa strategisista päätöksistä tehtiin yleisöltä piilossa, ja riviosanottajien rooli oli lähinnä toimia päätösten toimeenpanijoina ja apureina. Ja sellaiset Maidanin populistiset vaatimukset, kuten esitys, että oligarkkien tulisi maksaa ”kymmenyksiä” tuloistaan, sopivat myös kansallis-populistiseen ohjelmaan. Niinpä Maidanin vaatimukset jäivät kauaksi hämäräkeinoin miljardiomaisuuden kahmineiden oligarkkien omistusten palauttamisesta yhteiskunnalle.

Mutta Maidanin keskeisin ongelma ei edes ollut sosiaalisten vaatimusten puute eikä demokratian puute sen päätöksenteosta, vaan se ettei kansa tuntunut edes tarvitsevan näitä. Vaikka kaikki toistivat toistamistaan, etteivät he halua toistaa vuoden 2004 vallankeikausta, ja Julia Timošenkon valtaa, niin lopulta kansa näyttää haluavan presidentiksi suklaakeisari Porošenkon tai Klitškon, mieluummin kuin jatkaa vallankumousprosessia Oikean sektorin radikaalien kansallismielisten viitoittamalla tiellä. Ihmiset haluavat paluuta ”rauhallisen elämään”, kuten kaikki oli ennen Janukovitšia, eivätkä he ole valmiita niihin uhreihin, joita vallankumouksen jatkaminen vaatisi. Edustuksellinen demokratia on kuin tarujen hydra, jolle kasvaa aina kaksi uuta päätä irti leikatun tilalle.

Pelot ”fasistien vallasta” eivät ole toteutuneet, ja äärioikeistolaisen Svoboda-puolueen rooliksi näkyy tulevan EU:n ja valuuttarahaston uusliberaalien uudistusten, kuten eläkkeiden leikkausten ja kaasun kuluttajahintojen viisinkertaistamisen läpivienti. Huolimatta maineikkaasta historiastaan, Ukrainan fasistit eivät ole kyenneet edistämään omaa agendaansa lainkaan vallankumouksen siivellä. Mutta sama kohtalo olisi voinut odottaa ketä tahansa vallankumouksen kelkkaan hypännyttä, myös anarkisteja. Protestien aikana anarkistit ja vasemmisto katsoivat molemmat Oikeaa sektoria kadehtien sen näkyvyyttä, mutta lopulta sen nationalistien uhraukset eivät auttaneet heitä edistämään omaa ohjelmaansa.

Janukovitšin hallituksen aloitettua mielenosoittajien ampumisen, ”neutraalien tarkkailijoiden” näkökulma olisi täysin diskreditoinut Kiovan anarkistit. Jos vielä tämän jälkeen työväenluokka (tai yleensä ”kansa” eli sekä työväenluokka että porvariston alemmat kerrokset) eivät olisi onnistuneet vallan kumoamisessa, se olisi menettänyt kaiken itsekunnioituksensa ja vaipunut pitkäksi aikaa samanlaiseen horrokseen, missä Venäjän ja Valko-Venäjän alamaiset nukkuvat. Eli ampumistapausten jälkeen oli välttämätöntä hankkiutua vallanpitäjistä eroon, riippumatta siitä keitä oli tulossa tilalle. Kiovassa anarkistit eivät toki olleet siinä asemassa, että he olisivat voineet merkittävissä määrin vaikuttaa tilanteeseen, mutta osallistumattomuus ei tuolloin enää ollut vaihtoehto.

Ja tämä oli kolmannen, keskitietä edustavien anarkistien positio — aivottoman aktionismin ja ”neutraalin” nettijulistamisen välissä. Tämä realististen anarkistien leiri ymmärsi, että siitä huolimatta, ettei Maidanin protesteilla juurikaan ollut mielekästä positiivista ohjelmaa, jotain oli välttämätöntä tehdä tai tulevaisuus olisi synkkä.

Protestiin osallistumisen rajat

Anarkistit osallistuivat Kiovassa opetusministeriön valtaukseen ja ratsiaan Ukrainan siirtolaisuusvirastoon 25. helmikuuta, jonka aikana etsittiin todisteita laittomasta yhteistyöstä muiden maiden tiedustelupalveluiden kanssa. Parhaiten anarkistien yritys vaikuttaa Maidanin pyrkimykseen kokonaisuutena onnistuivat Harkovissa, jossa Maidan oli suhteellisen heikko, mutta samalla vähiten kansallismielisten vaikutuksen alainen.

Mutta tällaisessa entrismissä eli poliittisessa soluttautumisessa on myös ongelmansa. Ensinnäkin, voi päätyä auttamaan aivan vääriä voimia pääsemään vallankahvaan, mikä myös diskreditoi radikaalia protestia. Toiseksikin, voi joutua osalliseksi taisteluun, joka ei ole oma. Kun Harkovin AntiMaidan hyökkäsi kaduilla Maidania vastaan, se ei kuvitellut taistelevansa anarkisteja vaan Natoa, EU:ta tai Länsi-Ukrainan fasisteja vastaan. Mutta koska anarkistit tulivat Maidanille, olisi ollut myös pelkuruutta paeta sieltä hyökkäyksen tullen. Näin anarkistit päätyivät samalle puolelle rintamaa markkinaliberaalien ja fasistien kanssa. En halua haukkua Harkovin anarkisteja, he kuitenkin tekivät Ukrainan anarkistien uskottavimman yrityksen vaikuttaa tapahtumien kulkuun, mutta tuo tuskin oli se taistelu ja nuo tuskin olivat ne liittolaiset, jotka he itselleen halusivat.

Mutta on myös olemassa piste, jonka jälkeen rintamakarkuruus on jo välttämättömyys, ja se on sisällissodan alku. Toistaiseksi on aikaista tehdä lopullinen tilinpäätös anarkistien yrityksistä vaikuttaa Maidanin suuntaan, mutta sisällissodan alettua Maidanilla ei tule olemaan merkitystä. Tästä eteenpäin väkijoukko muuttuu asteittain sotajoukoksi, ja rynnäkkökiväärit korvaavat Molotovin cocktailit. Sotilaallinen kuri korvaa spontaanin organisaation.

Ukrainan Borotba-vasemmistojärjestö ja Venäjän Vasemmistorintaman jäsenten mukaan he tekevät AntiMaidanilla samaa, mitä anarkistit tekevät Maidanilla, eli pyrkivät suuntaamaan protestin sosiaalisten vaatimusten suuntaan. Mutta AntiMaidanilla ei ole minkäänlaisia edes vääristyneitä suoran demokratian rakenteita, se omaksui hyvin nopeasti hierarkkisen sotilaallisen organisaation toimintamallin. AntiMaidanin johto koostuu entisistä poliiseista ja reservin upseereista. Se ei pyri vaikuttamaan väkijoukon, vaan sen sijasta sotilaallisen voiman ja aseiden kautta. Ja tämä ei ole yllättävää, taannoisen mielipidemittauksen mukaan edes Luganskissa, jossa suhtautuminen ”federalisteihin” on myönteisintä, aseistettuja hallintorakennusten valtauksia ei tue kuin 24 prosenttia asukkaista. Eli AntiMaidan ei voi laskea joukkomielenosoitusten varaan.

Siinä missä Maidan oli keskiluokkainen liberaali ja kansallismielinen protesti, jota osa porvaristosta tuki, AntiMaidan on puhdasta vastavallankumousta. AntiMaidanilla on kiistatta oma ruohonjuuritasonsa. Siihen voi toki yrittää vaikuttaa, mutta liikkeen tukeminen tarkoittaisi tukea neuvostoliittolaiselle imperiumi-ajattelulle. Venäjän federaation kommunistipuolueen lisäksi näillä linjoilla ovat esimerkiksi Borotba, Venäjällä toimiva Vasemmistorintama ja Boris Kagarlitski. Eikä Maidanillekaan osallistuminen ollut järkevää kun vain niin kauan kuin taistelua käytiin poliisin Berkut-joukkoja ja palkattuja tappelijoita vastaan, AntiMaidanin harhaanjohdettuja osallistujia ei ole enää mitään järkeä piestä.

Konfliktin molemmilla puolilla näkyy vaarallinen tendenssi, joka uhkaa kaikkia anarkisteja ja antiautoritaareja tulevaisuudessa: antiautoritaarisen retoriikan ja terminologian rekuperaatio eli haltuunotto hierarkkisten ideologioiden tarpeisiin. Toisella puolella Länsi-Ukrainan ”autonomiset nationalistit” (joita monet anarkistit sympatisoivat) , ja toisella puolella Boris Kagarlitskin kaltaiset intellektuaalit määrittelevät keskenään sotajalalla olevia liikkeitä ”suoran demokratian” ja ”itseorganisaation” kaltaisilla attribuuteilla. Todellisuudessa nämä kuitenkin esiintyvät liikkeissä joko vääristyneessä muodossa tai ei lainkaan. Kun kaksi eri kansallismielisyyden muotoa ”itseorganisoituu” piestäkseen ja tappaakseen toisiaan, ei se ole mikään syy riemuita. Ukrainan tapahtumien jälkeen on selvää, kuinka välttämätöntä anarkistien on selittää kaikille, kuinka tärkeää on ymmärtää ero ”itseorganisaation” ja itseorganisaation välillä.

Edellä viitatun mielipidetiedustelun mukaan koko Itä-Ukrainassa vain 12 prosenttia tukee aseistettuja ”federalisteja”, ja Kiovaa tukee noin 30 prosenttia. Loput 58 prosenttia eivät tue kumpaakaan. Sisällissodan alettua tulee laskea tämän enemmistön varaan. On kannustettava rintamakarkuruuteen ja sodan välttelyyn. Mikäli anarkistien vaikutusvalta olisi suurempi, voisi perustaa omia osastoja sodan kumpiakin osapuolia vastaan.

Useammilla paikkakunnilla aseistautumattomat siviilit ovat estäneet yhteenotot menemällä sotajoukkojen väliin ihmiskilviksi. Ilman tätä kansalaistottelemattomuutta täysimittainen sota olisi alkanut jo paljon aikaisemmin. Tätä liikettä tulee tukea, ja pitää pyrkiä siihen että se suuntaisi protestinsa yhtä lailla ”federalisteja” kuin hallinnon joukkoja vastaan.

Ja mikäli Venäjä reagoi tapahtumiin ja miehittää joko Itä-Ukrainan tai koko Ukrainan, voi ottaa esimerkkiä toisen maailmansodan aikaisilta anarkistisilta partisaaneilta, jotka toimivat Italiassa ja Ranskassa. Tällaisissa olosuhteissa päävihollinen on miehitysarmeija, jota vastaan koko väestö tulee kääntymään nopeasti. Mutta pitää myös pyrkiä mahdollisimman suureen riippumattomuuteen vastarintaliikkeen kansallismielisistä, koska liitto näiden kanssa estää anarkisteja toteuttamaan omaa ohjelmaansa vastarinnan puitteissa.

Odessan tapahtumat ovat tragedia, ja on mahdollista että ammattiliittojen talossa kuoli ihmisiä, joilla ei ollut tekemistä väkivallan lietsomisen kanssa. Molotovin cocktaileja taloon heittäneiden olisi tullut ymmärtää tekojensa seuraukset. Vaikka talo ei olisi palanut pelkästään heidän ansiostaan, yrityksen puutteesta se ei joutunut. Mutta jos sisällissota laajenee, nämä kuolemat ovat vasta alkua. Varmastikin molemmilla puolilla enemmistö haluaa vain läheistensä ja synnyinmaansa parasta, ja moni vihaa hallituksia ja oligarkkeja yhtälailla. Mitä enemmän tarkoitusperiltään rehellisiä mutta naiiveja ihmisiä kuolee, sitä enemmän tulee olemaan painetta tukea jompaakumpaa sodan osapuolta, ja meidän on kamppailtava tätä painetta vastaan.

Mutta siinä missä porvarillisen vallankumouksen puolesta ehkä kannattaa joskus saada kyynelkaasua tai pampusta tai jopa kumiluodista, niin kahden yhtä lailla porvarillisen ja kansallismielisen välisessä sisällissodassa ei kannata kuolla. Se ei enää ole Maidan vaan jotain mitään muuta. Anarkistien, tai kenenkään muunkaan veren ei pidä virrata tämän typeryyden puolesta.