Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Maria Karuvuori
Eikö meillä ole lupa odottaa Nick Caven kaltaisilta taiteilijoilta jotakin muuta kuin väsynyttä sovinismia?
Nick Cave, olen pettynyt sinuun.
Viime vuonna julkaisit levyn nimeltä Push the Sky Away. Kun näin levyn kanteen valitun kuvan, olin vetää vertauskuvalliset kahvit väärään kurkkuun.
Kannessa sinä olet pukeutunut tyylikkääseen pukuun. Olet avaamassa ikkunaa, jonka raoista tihkuu valoa, ja huoneessa kanssasi on salaperäinen tumma nainen. Naisen kasvoja ei näy, muut ruumiinosat kylläkin.
Olen vuosikausia ihaillut tuotantoasi täysin tietoisena siitä, että siihen mahtuu aika monta murhattua naista. Laulat rakkauslauluja naisille, jotka ovat hyveellisiä mutta hiukan hölmöjä (uskovat enkeleihin ja mitä kaikkea).
Sivuprojektisi The Grindermanin seksistinen rivoilu vaikutti jonkinlaiselta keski-iän kriisiltä, ja romaanisi Bunny Munron kuolema oli överiksi vedetyssä törkyisyydessään minusta hiukan vaivaannuttava.
Uuden levysi kansi on kuitenkin jotain aivan muuta. Kuva täyspukeisesta miehestä ja alastomasta naisesta on vanha sovinistinen klisee, joka ikävä kyllä on mainstreamia tänäkin päivänä.
Toinen viimeaikainen esimerkki on Robin Thicken musiikkivideo Blurred lines, joka sai aivan oikeutetusti osakseen kritiikkiä.
Aivan kuin olisit päättänyt julistaa maailmalle, että olen muuten aikamoinen sovinisti.
Olet näemmä puolustautunut toteamalla, että kannen nainen on vaimosi Susie Bick, kuvan on ottanut naispuolinen valokuvaaja. Et kai odota minun uskovan, että valitsit levyäsi ja kiertuettasi markkinoivan kuvan vain sillä perusteella, että se näyttää nätiltä? Et sinä ole tyhmä. Tiedät tasan tarkkaan, minkälaista kuvatraditiota levynkantesi edustaa.
Nick Cave, jostain syystä sait minut ajattelemaan suomalaista Kauko Röyhkää. Hän on näillä kulmilla merkittävä kulttuuripersoona ja oman tiensä kulkija, vähän niin kuin sinäkin. Tammikuussa Röyhkä kirjoitti Facebook-sivullaan tehneensä elokuvakäsikirjoituksen, jota voi pitää sovinistisena. Jostain syystä en ole yllättynyt.
Esimerkkejä sovinistisista kulttuurisankareista on lukemattomia, Hemingwaysta Bukowskiin. Jaksan aina ihmetellä sitä, että briljantit kirjallisuuden ja musiikin uudistajat eivät näytä keksivän naisista mitään muuta sanottavaa kuin kuluneita, vihamielisiä kliseitä.
Hei Nick Cave, näin sinusta kerran unta. Elettiin jossakin määrittelemättömässä totalitaarisessa valtiossa, ja sinä diilasit tiskin alta laittomia kirjoja setäsi omistamassa kioskissa. Tämä varmaankin kertoo jotain siitä, millaisena olen sinua pitänyt: hiukan hämäränä hahmona, joka kertoo outoja, kieroutuneita tarinoita elämän nurjalta puolelta. Ainakin olen pitänyt sinua omaperäisenä. Enää en ole varma.
Toimittaja Anwyn Crawford eritteli jo vuonna 2009 pettyneen entisen fanin ajatuksia artikkelissaan The monarch of middlebrow. Itse en Crawfordin tavoin kutsuisi koko tuotantoasi keskinkertaiseksi. Minusta The Mercy seatin ja Tupelon kaltaiset kappaleet ovat silkkaa neroutta, ja keikkasi Suvilahdessa oli viime kesän kohokohtia. Siksi olenkin surullinen siitä, että sorruit halpaan provokaatioon, joka ainoastaan toistaa ikivanhoja taantumuksellisia valtarakenteita.
Joten Nick Cave, miksi oikein teit sen? Paitsi kyseenalaista, se on myös aivan uskomattoman tylsää. En hyväksy tätä. Haluan enemmän.
