Teksti Antti Rautiainen

Kuka aloitti sodan ja miksi?

Maanantaina 12. elokuuta tuli viisi vuotta täyteen Venäjän ja Georgian lyhyen sodan päättymisestä. Tapahtumien aikana uutiset täyttyivät hektisestä sotapornosta. Propagandan ja spekulaatioiden levisivät villisti, ja harva objektiivisuuteen pyrkivä halusi esittää tapahtumien kulusta mitään kokonaisvaltaista näkemystä.

Heti sodan jälkeen kaikki pyrkivät unohtamaan tapahtumat mahdollisimman nopeasti. Länsimaiden johtajat aivan erityisen nopeasti, koska he kärsivät vakavan uskottavuustappion Venäjän saadessa kurmottaa heidän liittolaistaan ilman mitään sanktioita. Tämän vuoksi EU pyrki lykkäämään kannanotot mahdollisimman kauas tulevaisuuteen, ja kun Independent International Fact-Finding Mission on the Conflict in Georgia (jolla on ihanainen nimilyhenne IIFFMCG – CEIIG) lopulta julkaisi raporttinsa yli vuotta myöhemmin, se kiinnosti enää lähinnä asian harrastajia.

Mikä on sääli, koska raportti on melko totuudenmukainen. Ja se antaa yksikäsitteisen vastauksen siihen, kumpi osapuoli lopulta kärjisti pitkään jatkuneet väkivaltaisuudet täysmittaiseksi sodaksi. Sen teki Georgia, aloittaessaan tankki- ja tykistöhyökkäyksen Tskhinvaliin elokuun 7. ja 8. päivän välisenä yönä 2008. Tämä ei ole läheskään tyhjentävä vastaus siihen, kuka on tarinan roisto, mutta ei myöskään mikään merkityksetön sivuseikka, vaikka se usein unohtuukin.

Mielestäni Venäjän ja Georgian välinen sota on ehkä merkittävintä, mitä Euroopassa on tapahtunut tällä vuosituhannella. Se romutti lopullisesti Thomas Friedmanin väitteen, etteivätkö kaksi maata, joissa on McDonald’s olisivat koskaan sotineet keskenään. Itse asiassa se kyseenalaisti koko demokratian rauhateorian. Kaikki konfliktin neljä osapuolta (Venäjä, Etelä-Ossetia, Abhasia ja Georgia) ovat edustuksellisia demokratioita, noin 15 prosentin vaalivilppi valtakunnallisissa vaaleissa ei vielä tee Venäjästä diktatuuria. Putin olisi voittanut jokaiset presidentinvaalinsa myös ilman vaalivilppiä. Sodan kolmen muun osapuolen demokraattisuutta on vielä vaikeampi kyseenalaistaa, niissä järjestetyt vaalit ovat vielä tasapuolisempia kuin Venäjällä järjestetyt.

Kaikissa neljässä “maassa” sotatoimilla oli niiden alkaessa väestön selvän enemmistön tuki takanaan. Epäilen, että yhdenkään osanottajan väestön enemmistö ei näe johtajiensa toimissa vieläkään mitään moraalisesti epäilyttävää. Saakašvili valittiin aikanaan presidentiksi myös siksi, että hän lupasi kovempia otteita Etelä-Ossetian ja Abhasian palauttamiseksi. Hyökkäämällä Tskhinvaliin hän oikeastaan vain lunasti vaaleissa antamansa lupauksen.

Saakašvili ei kuitenkaan ole tarinan ainoa pahis, eikä välttämättä edes innokkain sotija. Itse uskon että innokkain sotimaan oli taho, joka myös lopulta hyötyi sodasta eniten, eli silloinen Etelä-Ossetian hallinto Eduard Kokoityn johdolla.

Ennen sotaa suuri osa Etelä-Ossetiaa oli Georgian hallussa, eikä sillä ollut mitään kansainvälistä statusta. Sota antoi mahdollisuuden suorittaa mittava etninen puhdistus, separatismia vastustavat Georgian miehittämät kylät poltettiin. Etelä-Ossetian uudet rajat ovat selkeämmät, koska ne noudattavat Neuvostoliiton aikaisen autonomisen alueen rajoja. Venäjä, Nicaragua ja Venezuela tunnustivat Etelä-Ossetian, lisäksi Venäjä lahjoi valtiolle tunnustukset kolmelta Tyynenmeren saarivaltiolta. Venäjän antama diplomaattinen status vapautti Kokoityn kontrolloiman alueen oikeudellisesta limbosta, ja avasi sen venäläisille investoinneille.

Eli sota oli Kokoityn voitto joka suhteessa. Ainoa takaisku on ollut jälleenrakennuksen takkuilu, se kun riippuu täysin venäläisestä rahasta ja investoinneista. Venäjän valtiovetoiset rakennusprojektit ovat ehkä maailman korruptoituneimpia, minkä vuoksi Sotšin olympialaisista on tulossa kaikkien aikojen kalleimmat. Itse en ymmärrä, mikseivät länsimaat ole tarjonneet penniäkään liittolaisensa tuhoaman Tskhinvalin jälleenrakentamiseen, mutta ilmeisesti pelin henki on että uuden sodan siemenet halutaan kylvää vanhan jälkiä siivotessa.

Jälleenrakennuksen takkuilu maksoi Kokoityn itselleen valitsemalle seuraajalle presidentinvaalien voiton vuonna 2011. Vaalit sujuivat kaoottisissa merkeissä – niiden kuluessa eri osapuolet yrittivät vallata esimerkiksi keskusvaalilautakunnan ja korkeimman oikeuden. Alueen poliittista kulttuuria huonommin tuntenut olisi voinut luulla Etelä-Ossetian olevan sisällissodan partaalla, mutta kaikki “itsenäisyyden” ajan vaalit ovat sujuneet samaan tapaan.

Etniset puhdistukset eivät tietenkään ole hyväksyttäviä, mutta niiden tuomitseminen kansallisvaltioiden hallitusten taholta on tekopyhää. Joka ikinen kansallisvaltio on luotu etnisten puhdistusten avulla. Suomessakin vuonna 1918 venäläissiviilit ammuttiin ja kipattiin monttuun Tampereella ja Karjalan kannaksella. Ossetian nationalisteilla on yhtä paljon historiallisia argumentteja omalle itsenäisyydelleen kuin millä tahansa muullakin ryhmällä.

Ampumavälikohtaukset Georgian ja Abhasian, ja Georgian ja Etelä-Ossetian rajoilla olivat viime vuosikymmenellä lähes viikoittain uutisissa Moskovassa. Harvemmin sain mitään selvyyttä siitä, kuka oli ampunut ensiksi – osapuolien versiot olivat aina täysin päinvastaiset. Viiden päivän sotaa edeltävinä viikkoina tapauksia oli kuitenkin poikkeuksellisen paljon. Moni kuoli, ja pääosin kuolleet olivat georgialaisia. Tämän Regnum-tietotoimiston uutisen mukaan pelkästään elokuun 1. ja 2. päivän välisenä yönä kuoli 29 georgialaista. Ikävä kyllä IIFFMCG oli kiinnostunut lähinnä Venäjän ja Georgian linjauksista, eikä se juurikaan tutkinut sitä mahdollisuutta, että Kokoity olisi provosoinut sodan tarkoituksellisesti. Sodan alettua Abhasian johto tarttui ahnaasti tarjottuun tilaisuuteen vallata kiistelty Kodorin sola, ja sai mitä halusi.

Mitä Venäjään tuli, ainakin sen armeija oli valmiina. Siinä missä Yhdysvalloilta kesti yli viisi kuukautta aloittaa hyökkäys Kuwaitiin ja Afganistaniin lähteminen kesti lähes kuukauden, Venäjän armeija reagoi alle kymmenessä tunnissa. Selvästikin sillä oli valmis suunnitelma ja tiedustelutietoa siitä mitä tuleman piti. Rokin tunneli, ainoa huoltoreitti Venäjän ja Etelä-Ossetian välillä onnistuttiin turvaamaan. Jos Georgia olisi saanut sen räjäytettyä, se olisi voinut jopa voittaa sodan.

Mielestäni Saakašvili käveli Kokoityn virittämään ansaan, josta ainakin osa Venäjän johtoa oli tietoinen. Typeryys ja “kansan tahdon” toteuttaminen eivät kuitenkaan tee Saakašvilistä vähemmän syyllistä. Enkä usko, että ne ovat riittävät selitykset Saakašvilin toiminnalle. Arvatenkin jotkut Yhdysvaltalaiset tahot olivat antaneet hänen ymmärtää, että todellista tukea Natolta oli odotettavissa.

Eli kaikkien osapuolien johtajat olivat roistoja, ja Nato-maiden johto tämän lisäksi myös liittolaistaan selkään puukottavia pelkureita. Jälkimmäinen on tosin tässä tapauksessa hyvä asia, säästyimmehän tämän petollisuuden ansiosta kolmannelta maailmansodalta. Eli tarinan varsinainen opetus on, että viimevuosisadalta tuttu sekopäinen sotapolitiikka on lähempänä kuin uskommekaan. Edustuksellinen demokratia ei ole mikään rokote sitä vastaan, ja Natoon liittyminen olisi Suomelle helppo tapa päästä osaksi tämän sekoilun seuraavaa kierrosta.