Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Antti Rautiainen
Hetero Pride paljasti, että poliittinen provosointi kannattaa.
Olen uskonut että trollaus on vähän kuin dark side of the force. Vastustajan tahallinen provosoiminen on viihteellistä, koukuttavaa ja lyhyellä aikavälillä joskus jopa tuloksellista, mutta lopulta sen käyttö kertoo, että olet vain elämääsi tyytymättömän, tylsistyneen ja kyynisen, avokonttorissa istuvan ja työaikaasi netissä haaskaavan toimistoplanktonin edustaja.
Viime lauantaina uskoni alkoi horjua, koska tulimme, trollasimme ja voitimme Hetero Priden. Provosimme Seppo Lehdon ja Klaus ”Leon Degrelle” Elovaaran hailaamaan. Kotimatkalla myös mielenosoituksen järjestäjä Jani Viinikainen innostui hailaamaan kameran edessä ja loppu on historiaa.
En ollut mukana järjestämässä “vastamielenosoitusta” ja suhtauduin koko aloitteeseen skeptisesti, koska epäilin ettei se lopulta olisi lainkaan hauskoja. Trollaus oli myös hankalaa, koska osa “vastamielenosoituksen” osallistujista oli oikeasti huolissaan Hetero Priden kummelijengistä, joka oli vielä odotettuakin karumpaa.
Jos olet täysin tosissasi, et voi trollata. George Michael-naamariin pukeutunut homostuttajapappi kuitenkin sulatti jään, ja innosti myös homosaatiosta huolestuneet natsit tuulettamaan kainaloitaan.
Trollauksen poliittinen voima ei ole mitään uutta, uutta oli vain se että me suvakitkin onnistumme käyttämään tätä taktiikkaa. Vastapuolihan on päässyt sen avulla pitkälle: Jussi Halla-Ahon koko poliittinen ura perustuu trollaukseen. Yritys trollata valtakunnansyyttäjä Mika Illmania teki hänestä Suomen ensimmäisen trollauksen marttyyrin (Seppo Lehtoa ei lasketa, hän on päässyt niin korkealle trollauksen tasolle eräänlaiseen trollinirvanaan ettei hän ole enää trolli ollenkaan). Halla-Aho on kyennyt trollaamaan jopa eduskunnassa, esimerkiksi ajamalla naisille asevelvollisuutta ja vihreille reservaattia UKK-kansallispuistoon.
Uudet konservatiivit ovat South Parkin inspiroimina rakentaneet brändinsä “poliittiselle epäkorrektiudille” – he ovat ironisia ja hauskoja, ja heidän vastustajansa kaikesta herneen nenäänsä vetäviä tosikkoja.
Venäjän äärioikeistolta tämä on onnistunut vielä paremmin kuin Suomessa. Kun Moskovassa järjestetään marraskuun 4. päivä kansallismielistä ”venäläisten marssi”, osallistujista joskus jopa puolet on ironisia teinejä, jotka huutavat marssiessaan “zigga-zagga”. Se on ironinen ja leikkimielinen muunnos “sieg heilistä”. Mikäpä olisi Venäjällä (tai missään) parempi tapa trollata kuin natsismi. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt yhtä näiden mielenosoitusten järjestäjistä, Aleksei Navalnyitä nousemaan Venäjän opposition johtohahmoksi ja menestymään erinomaisesti Moskovan pormestarinvaaleissa muukalaisvastaisella retoriikallaan.
Ironia ja trollaus eivät ole vaarattomia ja arvoneutraaleja asioita, eivätkä ne elä erillisessä ulottuvuudessa kuin politiikka. Kun natsimielenosoitus kerää tuhansia osanottajia, sillä ei ole enää merkitystä, että puolet osanottajista on mukana vain läpällä.
Mutta lauantaina saavutimme voiton perussuomalaisista käyttäen heidän omaa strategiaansa. Trollasimme ja saimme “maltillisia konservatiiveja” esittävät natsit provosoitumaan. Valtamedia ja SETA:n kaltaiset totiset instituutiot pääsivät huolestumaan ja paheksumaan, ja perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit (joiden Maria Rajakari osallistui mielenosoitukseen) haukkasivat paskaa, ansaitusti.
Valtamedian suhtautuminen trollaukseen on skitsofreninen. Toisaalta se joutuu politiikkojen tapaan pitämään pokerinaamaa – Tarja Halonen sanoi joskus ettei poliitikon kannata koskaan olla julkisesti ironinen – ja sama koskee valtamedian uutisia. Toisaalta toimittajat ovat maailman kyynisin ammattikunta: he iskivät Hetero Prideen kiinni todella ahnaasti heti haistettuaan trollauksen mahdollisuuden. En usko, että yksikään toinen 30 hengen mielenosoitus on kerännyt Suomessa yhtä paljon mediaa.
Mutta toimittajien oli pelin sääntöjen mukaan myös esitettävä, että he ottavat homman tosissaan, minkä vuoksi joku toinen Hetero Priden järjestäjätiimi olisi voinut onnistua esiintymään uskottavana. Samojen pelisääntöjen vuoksi toimittajien oli esitettävä että vastamielenosoituskin olisi tosissaan, esimerkiksi Iltalehden “Vastamielenosoittajat iskivät”-otsikko oli täyttä klikkaushuoraamista. Toimittajista ainoastaan Ylen Wali Hashi yritti trollata, mutta uskon että hänen tuleva trollausohjelmansa tulee lopulta olemaan vain vaivaannuttava, koska valtamediassa hyväkin trollauskonsepti pitää lopulta vesittää.
Tietysti voi väittää, että Lehdon, Elovaaran, Viinikaisen, Matti Järviharjun ja Luigi Sirviön dream team olisi vienyt homman kotiin myös ilman provoiluamme. Mutta teoriassa itsekuri olisi voinut voittaa, käsi olisi voinut pysyä vaakatason alapuolella ja parin vuoden kuluttua Suomessa olisi voinut olla samanlainen uskottava homofobinen massaliike kuin Ranskassa tasavertaista avioliittolakia vastaan noussut.
Mutta nyt tapahtui Pekka Siitoin-ilmiö: yksi äärioikeiston toimintakenttä joutui täysin naurunalaiseksi. Homofobeilla ei ole Suomessa vuosiin mitään mahdollisuutta mihinkään vakavasti otettavaan toimintaan.
