Teksti Jukka Vuorio

Kirjoittaja katsoo päivittäin vaaraa silmästä silmään.

Iltalehti kertoi viikko sitten perjantaina, että Helsingin Kontula on Suomen vaarallisin, tai tarkkaan ottaen väkivaltaisin lähiö. Listaus perustui ”poliisille ilmoitettuihin pahoinpitelyrikoksiin”. Niitä oli lehden mukaan vuonna 2012 peräti 336 kappaletta, mikä kyllä onkin yhteen ainoaan kaupunginosaan aivan älytön määrä, koska käsittääkseni ainakin tuplaten saman verran pahoinpitelyjä jätetään myös ilmoittamatta poliisille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joka päivä ainakin pari-kolme henkilöä joutuu pahoinpitelyn uhriksi. Saa turpiinsa. Hakataan. Yhdessä ainoassa kaupunginosassa.

En ollenkaan yritä väittää, etteikö kaikki edellä mainittu olisi totta. Ei Steen1:n tai Notkean Rotan biiseissä ihan sattumalta seikkailla usein juuri Kontulassa.

Itse asiassa juuri Notkean Rotan keikan päättyessä (myös Steen1 esiintyi samalla keikalla) vuonna 2011 Kontufest-tapahtumassa Kelkkapuistossa syntyi pienimuotoinen mellakka. Joku sytytti jonkun risukasan tai puskan palamaan, poliisi ja palomiehet pyrkivät paikalle sammuttamaan paloa ja sadat lähiönuoret puolestaan halusivat kasvattaa spontaania kokkoa. No yhteenottohan siitä syntyi. Parikymmentä henkilöä päätyi putkaan ja erilaisia järjestyshäiriöitä oli pitkin Kontulaa seuraavaan aamuun saakka. Mutta se ei tietenkään ole koko totuus tästä kaupunginosasta, missä minäkin olen nyt asunut vuoden ja missä tätä tekstiä kirjoitan.

Hiihtelen joka päivä tuosta Helsingin viidenneksi suurimman ostoskeskuksen läpi Kontulan metroasemalle. Aamulla kaupungin suuntaan ja illalla takaisin. Ainahan siinä on jotain säätöä, kääntöä ja pöhinää päällä, mutta en ole koskaan pelännyt täällä. En koskaan. Kukaan ei koskaan ole edes verbaalisesti uhannut minua mitenkään. Eikä kokemukseni perustu vain tähän viimeiseen vuoteen, vaan kävin Kontulassa monen vuoden ajan säännöllisesti myös 2000-luvun alussa, kun eräs parhaista ystävistäni asui täällä. Enkä ole pelännyt Itäkeskuksen alueella, joka oli Iltalehden listauksen mukaan Suomen toiseksi vaarallisin lähiö.

Sen sijaan olen pelännyt lukemattomia kertoja kaikenmaailman tuppuloissa ja peräkylissä ympäri Suomea. Mitä pienempi paikkakunta ja mitä kauempana Helsingistä, sen kuumottavampaa on astua paikallisen baarin ovesta sisään. Eikä se pelko ole mitenkään aiheetonta ollut.

Olen minä saanut turpaan. Joutunut pahoinpitelyn uhriksi. Salossa, Jyväskylässä, Vaasassa, mitä kaikkia näitä nyt on. Jumalauta, pikkukaupunkien junteillehan riittää pahoinpitelyn syyksi aivan hyvin se, että tietää jonkun tyypin olevan sivari. Tai kasvissyöjä. Tai ei-hetero. Tai mitä hyvänsä. Eivät marginaali-ihmiset ympäri Suomea aivan sattumalta muuta Helsinkiin, kuten tänne Kontulaan, missä on halpoja kaupungin kämppiä.

Minä tykkään Kontulasta ja tykkään asua Itä-Helsingissä. Eräs suurimmista yksittäisistä syistä on monikulttuurisuus. Kun katselen parvekkeelta omaa sisäpihaamme, siellä leikkii aina lauma alakouluikäisiä lapsia. Niitä lapsia on ihan kaikenvärisiä. Ja ne kaikki leikkivät yhdessä ja ne kaikki puhuvat ihan täsmälleen samanlaista suomea. Se sukupolvi näyttää tuskin tuntevan rasismin käsitettä. Minusta se on jotenkin liikuttavan hienoa. Toivottavasti niiden lasten vanhemmat tai muut läheiset tai tämä yhteiskunta sekoita niiden päätä, kun kaikki näyttää nyt menevän hienosti.

Kerran minä jouduin ihan aseellisesti ryöstetyksi Herttoniemessä. Jos et tiedä mikä on Herttoniemi, niin se on se kaupunginosa tuossa metroradan varrella, mistä Itä-Helsinki käytännössä alkaa. Siinä ryöstäjäporukassa oli monta nuorta miestä. Oli afrikkalaistaustaisia, romanitaustaisia, ja ihan tavallisia punavalkoisia perussuomalaisia pulliaisia. Jotain hienoa minä siinäkin näin. Ei niitä kiinnostanut yhtään, mikä kenenkin rotu tai ihonväri oli. Kaikki tulivat samasta sosiaaliluokasta. Hitto, jouduin ryöstetyksi, ja olin vähän että jumalauta jätkät, hienoa luokkatietoisuutta.

Kontula on mainettaan huomattavasti parempi paikka. Kun olen käynyt paikallisissa baareissa, joita muuten on aivan tajuton määrä yhteen lähiöön, olisikohan 14 tällä hetkellä, siellä vallitsee solidaarisuus. Kellään ei ole rahaa, mutta kaikki lainaavat kaikille sen verran, että vielä saa yhden ja vielä yhden tuopin.

Eräs mieleenpainuvimmista hetkistä täällä oli kuluneen kesän eräänä aamupäivänä, kun salakuuntelin bussipysäkillä kahden noin 70­–80-vuotiaan naisihmisen keskustelua.

”Ajattele, jos pitäisi muuttaa jonnekin Munkkivuoreen. Siellä olisi niin tylsää, että kuolisin”, sanoi toinen. Ja toinen oli ihan samaa mieltä.

Kyllä minä olen sitä mieltä, että jos jossain asuu tulevaisuuden luokkatietoinen, antirasistinen ja solidaarinen joukko ihmisiä, niin nimenomaan Itä-Helsingin lähiöissä.