Teksti Erick Cabrera

Mitä kuusi kuukautta maapallon toisella laidalla muutti minussa ja mikä pysyi samana?

Tänään on kulunut päivälleen puoli vuotta siitä, kun saavuin Suomeen. Se saa minut miettimään asioita taaksepäin, tutkailemaan hiukan kuljettua matkaa. Tein puolivuotispäivän kunniaksi pienen välitilinpäätöksen: mitä kuusi kuukautta maapallon toisella laidalla muutti minussa ja mikä pysyi samana? Olenko oppinut jotakin? Mitä aion tehdä seuraavaksi?

Tähän saakka tekemäni analyysi näyttää siltä, että kyllä, muutoksia on havaittavissa. Käyn nykyisin esimerkiksi saunassa kaksi kertaa viikossa, syön joka päivä perunoita, jotka ovat Nicaraguassa ökykalliita, ja tiedän, millaiset kestovaipat ovat parhaita. Olen alkanut pitää marjoista. En enää pese pyykkiä käsin, vaan työnnän ne koneeseen ja painan nappia.

Olen nähnyt ja kokenut valtavasti uusia asioita. Heti tänne saavuttuani vietin elämäni ällistyttävimmät, ihanan hiljaiset joulunpyhät ilman paukkupommeja, pyhimyskulkueita säestäviä torvisoittokuntia, kadulla kiljuvia hilpeitä romminhuuruisia bileseurueita ja joka tolpassa vilkkuvia psykedeelisiä jouluvaloja.

Olen nähnyt kolme vuodenaikaa, ja siinä on jo yksi enemmän kuin mitä Nicaraguassa voi koskaan kokea. Tähän on lisättävä, että mikään näitä vuodenajoista ei kyllä ole onnistunut muuttamaan perusasioita, eli lämpötila ei ole päässyt liiaksi karkaamaan. Kylmä näyttää olevan täällä uskollinen ystävä. Nyt on jo kesäkuu, mutta yhä vain palelee, ellei muista pukeutua riittävän lämpimästi.

Saunapäivistä on tullut minulle äärimmäisen tärkeitä, koska joka kerta lauteille istahtaessani lähden pienelle matkalle kotimaahani. Saunan lämpö muistuttaa minua Nicaraguan kesistä. Se on itse asiassa ainoa paikka koko Suomessa, jossa tulee hiki.

Olen tehnyt asioita, joita en olisi voinut edes kuvitella tekeväni. Olen taklannut yhden maailman vaikeimmista kielistä. Kun tulin tänne, en osannut vielä sanoa ainoatakaan kokonaista lausetta suomeksi. Tänään kuuntelin radiota ja ymmärsin, että siellä puhutaan Iranin presidentistä, joka sai vaaleissa 51 prosenttia äänistä. Onnistun itsekin jo silloin tällöin sanomaan jotakin niin, että minua ei jäädä vain tuijottamaan suu auki.

Olen oppinut uusia asioita suomalaisesta kulttuurista. Olen nähnyt sen Sibeliuksesta kertovan elokuvan ja Tuntemattoman sotilaan ja Santeri Kinnusen Kampin K-kaupassa. Tiedän, että suomalaiset ovat ylpeitä maastaan, vaikka he aika tavalla sitä usein vähättelevätkin. Olen parhaillaan lukemassa yhtä kirjaa, joka on kirjoitettu sata vuotta sitten. Se on yksi harvoista espanjaksi käännetyistä suomalaisista kirjoista, jotka kuuluvat Seinäjoen mahtavan kirjaston valikoimaan. Sen kirjan nimi on Seitsemän veljestä. Kirja on tosi kiinnostava. Seitsemän veljestä luomassa elämänsä tarinaa, kokemassa omia seikkailujaan, pöljäilemässä ja oppimassa uutta, välillä virheistään. Vähän niin kuin minä nyt täällä.

Ja kaiken tämän näkemäni ja kokemani jälkeen istun tässä kotisohvalla ja mietin, mitähän nyt kirjoittaisin. Haluaisin jakaa jonkun tärkeän ajatuksen teidän kanssanne, jotka luette. Ja ajatukseni menevät väkisinkin niihin hyviin asioihin, joita minulla on nyt elämässäni. Vaimo, poikamme, kaikki ne mukavat ihmiset, joita en ennen tuntenut, ja jotka nyt ovat ystäviäni ja tuttaviani. Kun illalla menen nukkumaan, minusta tuntuu, että olen onnekas. Minulle on tapahtunut niin mahtavia asioita.

Mutta sitä ei ihan vähällä uskoisi, millaisten vaiheiden ja vaikeuksien kautta olen saapunut tähän hetkeen. Nyt, kun olen tässä, oman perheeni ympäröimänä, suljen silmäni ja siirryn hetkeksi niihin päiviin, kun tunsin olevani surullisin ihminen koko maailmassa. Niihin hetkiin, kun tuntui, että minun ongelmiini ei ole ratkaisua eikä vaikeuksistani poispääsyä. Ja nyt huomaan, että olen jossakin ihan muualla, aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa. Ymmärrän nyt, että tunnelin päässä on aina valoa. Sitä tunnelia pitää vaan jaksaa jatkaa eteenpäin riittävän pitkälle. Positiivinen ajattelu on tosi vaikeaa, mutta jos siinä olisi hyvä, niin ymmärtäisi, että myös jokaisessa elämämme negatiivisessa asiassa on jonkin paremman siemen.

Yleensä asiat eivät suju täydellisesti, koska mitä järkeä on täydellisyydessä? Täydellistä voi olla vaikkapa vesi, joka tippuu taivaalta. Auringonvalo. Joku semmoinen, jonka ei tarvitse muuttua miksikään tullakseen joksikin. Mekin olemme epätäydellisiä, ja hyvä niin, koska jokainen pattitilanne, virhe ja vastoinkäyminen on kuin pieni tauko, jonka aikana voi taas vähän oppia ja kasvaa. Vastoinkäymiset ovat testejä, jotka kokeilevat, oletko ihan tosissasi. Kaatumiseen tottuminen kestää, mutta kun olet oppinut, huomaat olevasi vahvempi. Valmiimpi.

Mitä aion tehdä seuraavaksi? No jaa. Tiedän, että minulla on vielä paljon opittavaa. Olen sille ajatukselle avoin. Johan tässä on saatu hyviä opetuksia. Jatketaan vain samaan malliin. Mitä tulee kymmenvuotissuunnitelmiin, niin tiedän kokemuksesta, että liian valmiiksi suunniteltu elämä voi tehdä ihmisen hyvin onnettomaksi. Suunnitelmat eivät aina toteudu. On tosi helppoa haluta tehdä asioita – ja sitten, kun on aika tehdä, sen haluamisen konkretisoiminen teoiksi ei olekaan niin helppoa. Mutta sen tiedän, että huomenna minulla on viimeinen kurssipäivä ennen kesälomaa.

Juodaan kahvia, syödään kakkua, toivotetaan hyvää kesää, minä soitan kitaralla ja laulan Villasukka-laulun (se on ainoa laulu, jonka osaan aika hyvin suomeksi) ja se on sitten siinä. Minulle koittaa hetkeksi vapaus. Lomalla aion pitää pari espanjankurssia Suomi-Nicaragua-seuralla ja viettää kesäpäiviä kasvimaalla. Minulla on siellä kasvamassa punaisia papuja, enkä ihmettelisi, jos se olisi Suomen ainoa punaisten papujen viljelmä. En minä tiedä, kasvavatko ne täällä vai eivät. Mutta enhän minä olisi nicaragualainen ellen ainakin yrittäisi.

“The day you stop racing, is the day you win the race.” (Bob Marley)

Kääntänyt Nina Sarell.