Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Kristiina Koivunen
Pääministeri Erdogan valmistelee mellakoiden varjossa uutta sotaa kurdeja vastaan.
Viime viikkoina poliisien kovat otteet Istanbulin Taksim-aukiolla ovat herättäneet ankaraa kritiikkiä maailmalla, jopa Turkin uskollinen tukija Yhdysvallat on ärähtänyt. Mielenosoitusvideoissa näkyy se, mikä on ollut arkipäivää Kaakkois-Turkissa jo vuosia: turkkilaispoliisit kohtelevat mielenosoittajia kuin vihollista sodassa.
Tiedotusvälineet ovat välittäneet värikkäitä kuvia Istanbulin Taksim-aukiolta, mutta kriisin seurauksia ei juuri ole pohdittu. Minua huolestuttaa eniten se, eteneekö rauhanprosessi Kaakkois-Turkissa lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen sisällissodan lopettamiseksi. Muualtakin Turkista kuin Taksim-aukiolta tulevat tiedot ovat huolestuttavia: armeija pystyttää Kaakkois-Turkkiin lisää vartioasemia ja rekrytoi uusia kylävahteja (eli aseistaa talonpoikia, jotka muodostavat puolisotilaallisen voiman, yhden alueen vaarallisimmista toimijoista).
Nythän pitäisi toimia päinvastoin, eli purkaa armeijan tukikohtia ja riisua aseista ennestäänkin runsasta kylävahtien joukkoa. Recep Tayyip Erdogan on ilmeisesti vielä katalampi kuin olen uskonut, sillä hän valmistautuu uuteen sotaan samalla kun heiluttelee kurdeille valkoista lippua ja ensi vuoden presidentinvaalien mainoksia. Kurdistanin työväenpuolue PKK sen sijaan on toiminut sopimusten mukaisesti ja vetänyt lähes kaikki joukkonsa pois Turkista.
Gezi-puistosta alkaneissa suurmielenosoituksissa ei ole nähty kuin yksittäisiä kurdeja sen jälkeen kun CHP:n ja MHP:n kaaderit saapuivat niihin suurin joukoin. Mieltään osoittaneet kurdit ovat edustaneet vain itseään, eivät mitään järjestöä.
Olen seurannut suomalaista valtamediaa lähinnä seuraamalla valtiollisen tv-yhtiömme nettisivuja. Niitä editoivat henkilöt eivät näytä tietävän, kuka on se suippolakkinen herra, jonka kuvat liehuvat Taksim-aukiolla: hänhän on itse Mustafa Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja, jonka nimeen erityisesti turkkilaiset sotilaat ovat vannoneet (nykyään Erdogan on ottanut myös armeijan komentoonsa). Jos Atatürkin oppien uskotaan tuovan Turkkiin demokratian Erdoganin AKP-puolueen yksinvallan tilalle, on hyvä muistaa, että Benito Mussolinia ihailevan Atatürkin ollessa vallassa Turkki oli yksipuoluevaltio.
Mielenosoituskuvissa näkyy paljon Turkin lippuja. On syytä pitää mielessä, että niiden merkitys on erilainen kuin esimerkiksi fanien Suomi–Ruotsi-lätkämatseissa heiluttamien Suomen lippujen. Puna-valkoinen lippu on Turkissa nationalistinen, jopa äärinationalistinen symboli, jota varsinkin kemalistit ja MHP:n fasistit käyttävät. Se symbolisoi Turkin tasavallan keskeisiä arvoja, joista yksi on sekulaarisuus eli valtion ja uskonnon erottaminen toisistaan. Nämä asiathan Erdogan yrittää yhdistää.
Jos mielenosoituskuvissa alkaa näkyä juliste, jossa ulvoo susi kuono pystyssä, on hyvä tietää, että se ei ole susien suojelijoiden lippu, vaan äärioikeistolaisen, kiihkonationalistisen MHP-puolueen nuorisosiiven Harmaiden susien tunnus. Ei uhanalaisten eläinten suojelujärjestö, vaan puolisotilaallinen järjestö, joka tunnetaan poliittisista murhista ja muusta väkivallasta.
Barrikadeilla Erdogania vastustavat vasemmistolaiset, ympäristönsuojelijat, ammattiyhdistysliike, oikeistolaiset ja fasistit. Onko heillä muuta yhteistä kuin inho islamilaista yksipuoluevaltaa kohtaan? Kuinka heidän yhteistyönsä sujuu, jos Erdogan saadaan kammettua pois vallasta?
Kurdit ja heidän ystävänsä pohtivat, jatkuuko rauhanprosessi mellakoiden varjossa. Jos Erdoganin tilalle Turkin johtoon nousee Kemal Atatürkin perustama tasavaltalaispuolue CHP ja fasistipuolue MHP, heidän ensimmäinen työnsä on rauhanneuvottelujen lopettaminen PKK:n kanssa.
Muistatteko vielä vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen? Ennen sitä Turkki oli kahdeksan kuukautta vielä pahemmassa kaaoksessa kuin nyt – katutaisteluissa kuoli kahdeksan kuukauden aikana yli viisituhatta ihmistä. Onko nykyisessä tilanteessa yhtäläisyyksiä siihen? On ja ei. Turkin sotilasdiktatuurin ajasta ei ole paljoa luotettavaa tutkimustietoa, mutta jotkut kritisoivat armeijaa siitä, ettei se puuttunut väkivaltaisuuksiin niin paljon kuin olisi voinut, vaan antoi levottomuuksien mennä tosi vakaviksi (mitä muuta voi sanoa tilanteesta, jossa kuoli tuhansia ihmisiä?) saadakseen tekosyyn laittaa maa kuriin ja järjestykseen.
Sotilaiden otettua vallan ihmisiä ei ole kuollut katutaisteluissa, sen sijaan kylläkin kidutuksessa ja katoamisissa. Nythän viranomaisia ei voi syyttää siitä, etteivätkö ne yrittäisi rauhoittaa tilannetta. Eli tässä suhteessa tilanne on erilainen kuin vuonna 1980. Se on täysin erilainen myös siten, että yhteenottoja on mielenosoittajien ja poliisien välillä, ei keskenään taistelevien ryhmien välillä kuten kolmekymmentäkolme vuotta sitten, jolloin kaduilla oli vastakkain usein vasemmistolaiset alevit (alevismi on yksi shiia-islamin laji), vastassaan poliisien tuella iskevät sunnimuslimit.
Tapahtumapaikkakin oli silloin pääosin eri kuin nyt: vuonna 1980 kaduilla otettiin yhteen ennen kaikkea Kurdistanin ja Anatolian rajalla olevalla vyöhykkeellä (joka alkaa etelässä Gaziantepessä ja Kahramanmarasissa ja jatkuu Dêrsimin, Adiyamanin ja Malatyan kautta pohjoiseen Sivasiin), jossa suuri osa Turkin aleveista silloin asui. Nyt mielenosoituksia on Länsi-Turkin suurissa kaupungeissa.
Sen sijaan perusasetelma ei ole muuttunut; se, että valtio yrittää ratkaista tilanteen voimankäytöllä eikä neuvottelemalla.
Miten rauhanneuvottelujen käy? Kurdiosapuoli on järjestäytynyt hyvin, mutta on olemassa vaara, että kohta sillä ei ole tahoa, jonka kanssa neuvotella – jos Erdogan menettää valtansa, mutta oppositio ei pysty luomaan toimivaa uutta hallintoa. Erdoganin asema on edelleen vahva, mutta kuten arabikevään kansannousut osoittavat, uudistusten vaatijat eivät anna periksi ennen kuin ovat saavuttaneet tavoitteensa.
Kurdien rauhanponnistelut jatkuivat viime viikonloppuna (14.–15. kesäkuuta) Amedissa (turk. Diyarbakir) järjestetyssä konferenssissa, jossa määriteltiin neuvottelujen tavoitteita. Toivottavasti rauhanneuvottelut onnistuvat!
Jotkut kurdit ovat sitä mieltä, että tämä on turkkilaisille viimeinen tilaisuus ratkaista kurdien tilanne rauhanomaisesti. Jos nämä neuvottelut epäonnistuvat, turhautuneet kurdinuoret tarttuvat aseisiin saadakseen oikeutensa. Skenaario on pelottava.
Toisaalta, jos vakavasta luottamuspulasta kärsivä Turkin hallitus on huono neuvottelukumppani, se on kurdeille sotilaallisesti helpompi vastustaja kuin vahva ja yksimielinen maa. Jos sisällissodan aselepo päättyisi ja taistelut leviäisivät Kaakkois-Turkissa maaseudulta kaupunkeihin, tilanne olisi täysin erilainen kuin nyt Istanbulissa: kurdit ovat järjestäytyneet hyvin ja PKK:lla on kymmenien vuosien kokemus taistelusta Turkkia vastaan. Tällä en halua väheksyä Istanbulin kaduilla turhautumistaan purkavia mielenosoittajia, joiden toiminta alkoi spontaanisti.
Turkin poliittista kriisiä voisi arvioida monesta muustakin näkökulmasta, mainitsen vielä yhden: Turkki on ollut näkyvästi esillä kansainvälisessä diplomatiassa etsittäessä ratkaisua Syyrian kriisiin. Onko se enää uskottava?
