Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Emmi Kantti
Ratkaisuja roinavuoren kasvuun.
Tammikuussa kuntosalilla on ruuhkaa, mutta kapakassa tilaa. Kostean pikkujoulukauden jälkeen puhdistetaan sekä kroppaa että omaatuntoa erilaisilla katumusharjoituksilla. Vuoden vaihteessa morkkista ja päänsärkyä voi aiheuttaa joululomalla vedettyjen glögin ja konvehtien ja lisäksi tavarakrapula sosiologi Turo-Kimmo Lehtosen käsitettä lainatakseni. Kuitenkaan tämän sortin darra ei ole herättänyt kiinnostusta tipattoman tammikuun kaltaiseen itsekontrolliharjoitukseen, vaan ”tammialet” kannustavat täysin päinvastaiseen käyttäytymiseen.
Kuten Lehtonenkin kirjoituksessaan muistuttaa, ajat jolloin tavaraa rakastettiin sen niukkuuden vuoksi ovat takanapäin. Samoin ajatus siitä, että köyhyys tarkoittaisi määrällistä puutetta tavarasta alkaa olla vanhentunut. Itse asiassa arvelen, että tavaradarra vaivaa köyhiä ehkä jopa enemmän kuin rikkaita, sillä isoon taloon, kesämökille ja tupla-autotalliin saa dumpattua helpommin tavaraa kuin pienempään luukkuun. Kaman hankkimista ei rajoita niinkään rahan kuin tilan puute.
Esimerkiksi ystäväni – kahden lapsen äiti – puuskahti joulunpyhien jälkeen, että joululahjojen antajat pitäisi velvoittaa keksimään lahjoittamilleen asioille myös säilytysratkaisu. Mummien ja kummitätien itselleen suoma antamisen ilo aiheuttaa isille ja äideille pääsääntöisesti riesaa. Vaikka vanhemmat miten kuiskuttaisivat sukulaisille, että lapsilla on leluja riittämiin, joulupukki tuo silti krääsää säkkitolkulla. Minne tunget jatkuvasti kasvavan leluvuoren kerrostalokaksiossa? Joten jospa lahjan saisi antaa vain sillä ehdolla, että kertoisi missä sitä voi käyttää ja säilyttää.
Minusta ystäväni ajatus on kannatettava ja lisäksi ideaa tavaran käytön ja loppusijoituksen huomioimisesta voisi soveltaa myös lasten joululahjoja laajemmalle. Olisi kohtuullista jos vaikkapa taulutelevisioiden myyjät ja mainostajat ottaisivat vastuun paitsi siitä, minne sen vanhan ”pönttömallisen” toosan voi toimittaa sekä siitä, mitä tehdään uudelle laitteelle kun se muutaman vuoden kuluttua edustaa auttamattomasti eilispäivän teknologiaa.
Vastuu kulutushyödykkeen koko elinkaaresta olisi epäilemättä haaste etenkin halpoihin hintoihin ja suureen myyntivolyymiin nojaaville yrityksille. Esimerkiksi nettihuutokauppojen ja -kirppisten perusteella vaikuttaa siltä, että puoli Suomea yrittää parhaillaan päästä eroon Ikean Billy-kirjahyllyistä.
Vaihtoehtoista ratkaisua tavarakrapulaan voisi etsiä myös alkuperäiskansojen perinteestä: Myös monilla Pohjois-Amerikan intiaaniheimoilla oli nimittäin tapana viettää talviaikaan seremoniallisia potlatch-juhlia, joissa annettiin osallistujille lahjoja, ruokaa ja toisinaan rahaakin. Lahjoja antaminen osoitti ja vahvisti antajan statusta heimon hierarkiassa, joten seremoniaan liittyi myös kilpailun elementti: kovin jätkä, mimmi tai perhekunta oli se, joka antoi eniten. Tästä kunniakysymyksiin kietoutuneesta antamisen ilosta seurasi, että joissakin potlatch-seremonioissa ryhdyttiin lahjojen antamisen sijasta myös tuhomaan niitä. Kristilliset lähetyssaarnaajat (arvatenkin protestanttisesta Pohjois-Euroopasta saapuneet) olivat moisesta haaskauksesta tyrmistyneitä ja kielsivät potlatch-seremoniat.
Nyttemmin säästäväisyyden eetos on kuitenkin menettänyt moraalista voimaansa, joten perinteen elvyttämiselle ei ole sen puolesta estettä. Luonnonvarojen kestävän käytön näkökulmasta potlatch-seremonia on toki vähintäänkin epäilyttävä, mutta ajan henkeen talvinen tavaran tuhoamisjuhla voisi hyvinkin sopia. Jospa siis joulunpyhien päätteeksi koottaisiin kaikki vuoden mittaan hankittu roina kasaan ja tuikattaisiin se palamaan. Tavarakrapulaisen komerot tyhjentyisivät juuri tammialen alla ja markkinointitoimisto Bob Helsinki ja muut lamantappotalkoiden vinkujat olisivat tyytyväisiä.
