Teksti Taru Torikka

Milloin eettisyydestä tulee kengänvalmistajien myyntivaltti?

Olen kenkämateriaalienkin suhteen vanhanaikainen ja ehdoton, vain nahka käy – ellei ole kyse kumisaappaista tai kangastossuista. Myös uusimmat – äidin vanhat – lempihousuni ovat nahkaa. Aidon nahan edut ovat käsinkosketeltavat: se mukautuu käyttäjänsä ylle, mutta pitää kuosinsa. Nahka tuntuu iholla lämpimältä, muttei hiosta helteilläkään. Kokemukseni mukaan ainakaan halpa tekonahka ei kestä kulutusta eikä pakkasia, ja ajatuskin joustamattomista tekonahkaisista kesäsandaaleista saa varpaani rakoille.

Eläinten oikeuksien kannattajalle nahkarakkaus aiheuttaa kuitenkin sisäisen ristiriidan. Me lihaa syövät aidon nahan kannattajat puolustamme usein nahan käyttöä vaatteissa ja kengissä sillä, että nahka on elintarviketeollisuuden sivutuote: jos kosteasilmäinen nelijalkainen joutuu joka tapauksessa luopumaan elämästään, on vain oikein hyödyntää kaikki eläimen osat.

Kunpa se olisikin niin yksinkertaista! Voin vaivattomasti valita lähikaupasta luomulihaa ja säällisesti kohdeltujen kanojen munia, mutta kenkäkaupassa minulla ei ole hajuakaan siitä, onko himoitsemieni saappaiden nahka peräisin kedolla onnellisena kirmanneesta Mansikista tai lättiään tyytyväisenä tonkineesta Nasusta, vai lyhyen elämänsä tehotuotantoparressa kärvistelleen geenimanipuloidun nautaparan selästä. En tiedä sitäkään, millaisilla myrkyillä nahka on parkittu, ja kenen pikku sormet ommelleet (turhan usein kalliimmissakin kengissä repsottavat) saumat.

Muutama merkki maailmalla toki markkinoi kenkiään orgaanisuus edellä. Valitettavasti minun muotisilmääni noiden kenkien ulkonäköä vaivaa sama hampunkatkuisuus kuin ns. ekovaatteita vielä vuosikymmen sitten. (Sama koskee niitä ”vegaanikenkiä”, joita olen elävässä elämässä nähnyt – Stella McCartneyt voivat olla asia erikseen, myös lompakolleni.)

Luin Anna-lehdestä jutun pohjalaisesta nahkatehtaasta, jossa parkitaan esimerkiksi suomalaista poronnahkaa italialaisten huippumuotitalojen tarpeisiin. Lopputuotteet maksavat maltaita, ja aloinkin ihmetellä, onko kaltaiseni köyhän tyytyminen Kiinassa myrkyillä parkittuihin, kaltoin kohdeltujen tuotentoeläinten nahkoihin, sekä kirppareiden yhä harvinaisemmiksi käymiin aarteisiin. Nautakarjan kasvatuksen lisääntyminen on ilmaston turma – ovatko kaltaiseni korkokenkämaanikot syyllisiä siihen, että Suomessakin pärjää kohta avokkailla kesät talvet? Toisaalta en suostu uskomaan, että mikään öljypohjaiseen materiaaliin perustuva kenkientuotantotapa olisi nahankäyttöä kiltimpi eläimille, saati sitten elinympäristöllemme.

Veikkaan, että nahan alkuperän ja valmistustapojen kertomisesta tulee normaaleille, keskihintaisille jalkinevalmistajille uusi myyntivaltti. Aivan kuten jokaisen riepuketjun valikoimiin kuuluu nykyään enemmän tai vähemmän luomupuuvillainen sarja. Sitä odotellessa, yritän hillitä kenkähulluuttani taiteilemalla jo olemassaolevien kanssa. Muotibloggariguru Susie Bubble kaatoi taannoin omille nilkkureilleen kynsilakkaa. Minä riehaannuin eräänä pimeänä iltana omien ankeiden tekstiilikenkieni (sic) ja spraylekan kanssa, tällaisin liukuvärjätyin lopputuloksin. Jos innostutte, tehkää se pihalla tai parvekkeella! (Seuraavaa töhryraatia odotellassa!)