Tartuin Cambridgen yliopiston sosiaaliantropologian professori Harri Englundin uutuuskirjaan Kongosta Sortavalaan – Esseitä suomalais-afrikkalaisesta historiasta (Vastapaino, 2025) tutkimusmielessä: halusin tietää, mitä meistä – afrikkalaistaustaisista – ja historiastamme sekä Suomen kolonialismin perinnöstä kirjoitetaan. Jo ensimmäisen sivun jälkeen kadutti.

Heti alkuun käy selväksi, kenelle teos on kirjoitettu ja keiden äänet puuttuvat: ainoa ei-valkoinen suomalainen tutkija tai kirjailija lähdeluettelossa on Koko Hubara eli afrikkalaistaustaisia suomalaisia ei käytetty lähteinä lainkaan.

Englund asettaa kolonialismin kohteeksi Rosa Emilia Clayn (myöh. Lemberg, 1875–1959), joka tunnetaan ensimmäisenä afrikkalaisena henkilönä, joka haki Suomen kansalaisuutta. Lembergin vastinpariksi – kolonialismin palvelijaksi – nostetaan Akseli Leppänen (1879–1938), joka työskenteli Belgian Kongossa. Leopold II:n valtakauden silmittömän väkivallan seurauksena arviolta kymmenen miljoonaa kongolaista kuoli murhien, nälänhädän ja tautien vuoksi.

Heti ensimmäisessä kappaleessa Englund kuvailee kongolaiseen naiseen kohdistuvaa julmuutta, ja tuntuu että osittain sepitteellinen kuvailu mässäilee väkivallalla.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Englund kuvailee Leppästä ruoskaa heiluttelevaksi hahmoksi, joka on ”myös kolonialismin uhri”, ja valkoisuutta kuvataan ”vankilaksi” ja ”ylemmyyden pakkopaidaksi, joka tukahdutti kykyä kohdata afrikkalaisia ihmisinä”. Passiivimuoto peittää sen, että Leppänen toimi järjestelmän aktiivisena osana – täysin omasta tahdostaan.

Kirjan kolmannen luvun otsikko, ”Supisuomalainen n****riongelma”, sai minut huutamaan – ja tuo tähdillä peitetty termi toistui vielä kolmen muunkin kappaleen otsikossa ja leipätekstissä kautta kirjan.

Pari vuotta sitten Françoise Vergèsin Dekoloniaalinen feminismi -pamfletin suomennoksen julkaisutilaisuudessa tiedustelimme, oliko kääntäjä konsultoinut esimerkiksi afrikkalaistaustaisia asiantuntijoita suomentaessaan termejä, jotka kuvaavat meitä. Reaktiosta päätellen kysymys koettiin kiusalliseksi: vastaus oli ei.

Nämä ovat esimerkkejä laajemmasta ongelmasta: termit ja narratiivit kirjoitetaan meistä, ei kanssamme.

Olemme yrittäneet laajentaa keskustelua rodusta ja rakenteellisesta rasismista Suomessa: kääntäneet, selittäneet ja luoneet termejä, jotka kuvaavat kokemuksiamme. Vastaukseksi saamme usein vähättelyä ja väitteitä siitä, että käsitteet ovat ”liian akateemisia”, ”liian amerikkalaisia” tai ”Suomeen sopimattomia”.

Kustantamot ja tietokirjallisuuden instituutiot eivät edelleenkään näe asetelman ongelmallisuutta, vaikka moni taho vakuuttaa, että nyt puretaan tunkkaisia valtarakenteita. Keskustelu käydään yhä valkoisen linssin kautta, valkoisen akateemisen asiantuntijuuden määrittämänä niin, etteivät he edes tunnista omia ajatusvinoumiaan ja sisäistettyä rasismiaan.

Kysymys ei ole uhriutumisesta tai portinvartijuudesta, vaan siitä, että kun valkoiset tutkijat ja kustantamot kertovat tarinamme ilman meitä, he toistavat juuri sitä kolonialistista asetelmaa, jota väittävät purkavansa.

Englundin kirjan lukeminen oli syksyni raskain, uuvuttavin ja raivostuttavin lukukokemus. Ymmärtääkö kirjoittaja, miten hän itse jatkaa kolonialistista toiseuttamista?

Esitän yksinkertaisen pyynnön: jos käännät tai julkaiset teoksia yhteisöistä, joihin et kuulu, kysy itseltäsi: oletko tehnyt työtä yhdessä niiden kanssa, joiden tarinoita kerrot? Tuotko keskusteluun jotain olennaista – vai puhutko niiden yli, joita aihe oikeasti koskee? Ennen kuin ryhdyt projektiin, mieti, oletko todella oikea ihminen tekemään sen.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva journalisti.

• 28.1.2026
• Kirjoittanut voima
• Kuvat Nauska