Teksti Kati Pietarinen

Uutispätkistä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan koottu Eurooppaan pyrkineiden siirtolaisten kuolinlista täyttää 33-sivuisen excelin tiiviillä tekstillä.

Prahan juutalaisen hautausmaan yhteydessä on Pinkasin synagoga, jonka kahden kerroksen seiniä peittää pikkuruinen teksti. Vasta läheltä ymmärtää, että tiheä teksti koostuu nimistä ja vuosiluvuista. Sillä hetkellä kun tajuan, alan itkeä.

Kuolinvuodet ovat kaikilla samat: seiniin on listattu kaikki prahalaiset holokaustin uhrit, yli 80 000 ihmistä.

Seuraan, kun turistioppaiden kansien romanttisia, toistensa päälle kaatuilevia hautakiviä kuvaamaan saapuneet matkailijat astuvat sisään. Reaktio on kaikilla sama. Tekstin määrä kouraisee. Hetken ihmettelyn jälkeen turistien silmistä valuvat kyyneleet.

Tunne oli sama, kun joitakin vuosia sitten ensi kertaa näin eurooppalaisen rasisminvastaisen verkoston Unitedin kokoaman List of Deathsin, kuolemanlistan.

Sanomalehdissä on aina välillä pikku-uutisia Välimereen kuolleista siirtolaisista ja konteista löytyneistä ruumiista. Uutispätkistä lähes kahdenkymmenen vuoden ajan koottu Eurooppaan pyrkineiden siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden kuolinlista täyttää 33-sivuisen excelin tiiviillä tekstillä. Listassa on nykyään 16 264 uhria, viimeisin toukokuulta.

Uhreista suurin osa on nimettömiä ja iättömiä, merestä tai konteista löytyneitä ruumiita. 12 naista, 2 miestä, yksi vauva. Somaliasta. Löydetty 15.1.2012 Libyan rannalta haaksirikon jälkeen, matkalla Italiaan. N.N. – No Name. Joistakin on listattu ikäarvio: 23, noin 20, 14, noin 25.

Taulukon vaikuttavuus on sen loputtomuudessa ja minimalistisen tekstin raakuudessa. Sen lukeminen sattuu. Mutta kun kuolinsyy on ainoa, joka ihmisestä varmuudella jää, yksilöt hukkuvat ruumislistoihin.

Juuri siksi Boats4People-verkoston toiminnassa on jotakin erityistä. Välimerellä kuolleiden tunisialaismiesten sukulaisen, Farouk Ben Lhiban ja eurooppalaisten aktivistien yhteinen oikeustaistelu muistuttaa, että meren pohjassa makaa ihmisiä, joita kaivataan. Nimettömilläkin kuolleilla on nimet.

Uhrit eivät ole toisesta maailmasta: monilla on merellä kännykät mukanaan ja he lähettävät matkalta viestejä sukulaisilleen. Esimerkiksi tunisialaisäiti Latifa Chouikh sai pojaltaan Sabrilta läheltä Italiaan kuuluvaa Lampedusan saarta lähetetyn tekstiviestin 29.3.2011. Sen jälkeen poika katosi.

Sukulaisetkaan eivät ole hahmottomia tai nimettömiä, vaan heihin on mahdollisuus olla yhteydessä. Ja sukulaisten joukossa on Farouk Ben Lhiban lisäksi muitakin, jotka ovat valmiita taistelemaan.

Teksti on julkaistu aiemmin Voimassa 7/2012.

Lue myös Lotta Tenhusen & Lasse Poserin artikkeli Paperittomien hauta.