Teksti Tuomas Rantanen

Valtuusto-näytelmässä ei ole kyse vain institutionaalisesta häpäisystä.

Olen varmasti moninkertaisesti jäävi kirjoittamaan mitään arvostelun tapaistakaan Ylioppilasteatterissa nähdystä Valtuusto III – uusi etulinja -näytelmästä. Sen käsikirjoittaja ja ohjaaja Susanna Kuparinen on yksi läheisimpiä työtovereitani tätäkin julkaisufoorumia kustantavassa yhtiössä. Näytelmässä taas on omalla nimelläni varustettu roolihenkilö, jonka vuorosanat olen itse improvisoinut puhuessani Helsingin kaupunginvaltuutettuna kokoussalin pöntöstä käsin.

Susanna Kuparisen ja työryhmän työstämä Valtuusto-trilogian päätösosa toistaa ja työstää edelleen aikaisempien osien toteutustapaa. Suurin osa puheenvuoroista on autenttista puhetta Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksista. Tämä aineisto on kerätty talteen valtuuston oikeiden kokousten keskustelupöytäkirjoista. Samalla työryhmä on tehnyt mittavaa taustatyötä nimenomaan valittujen aiheiden taustojen aukaisemisessa. 

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Ensimmäisen Valtuusto-näytelmän keskushenkilö oli entinen kaupunkisuunnittelusta ja kiinteistötaloudesta vastaava Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen. Esityksessä paneudutttin Korpisen viimeiseen kokoukseen ennen hänen lähtöään eläkkeelle. Sen seremoniaalisssa tunnelmissa valtuutettujen symbolisesti kauaskantoiset puheet jyräsivät tyystin alleen samassa kokouksessa käsitellyn päätöksen lastensuojelun tulevaisuudesta.

Itse paikalla olleena voin myöntää, että näin siinä kävi omallakin kohdallani. Politiikassa isot ja pienet asiat, huomiotalous ja taloushuomio näyttäytyvät useinkin mittakaavamielessä oudoissa suhteissa.

Toisessa Valtuustossa pohdittiin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen persoonan kautta vahvojen virkamiesten vallan ja usein heikommaksi jäävän poliittisen päätöksenteon suhdetta.

Tässä kolmannessa osassa päähenkilö on kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Vaikka pormestaria kohdellaan osin säälimättömästikin, kysymys ei ole vain institutionaalisesta häpäisystä. Esityksen ilmeisenä pyrkimyksenä on osoittaa, että politiikka kaikesta huolimatta perustuu arvovalintoihin ja että sitä tekevät ihmiset, jotka eivät ole niinkään pahoja vaan sellaisia, joilla on oikeasti oma henkilöhistoriansa ja ideologisia näkemyksiä, joiden kanssa voi olla yhtä hyvin samaa kuin toistakin mieltä.

Susanna Kuparisen ja työryhmän rakentama Valtuusto-trilogia osoittaa ansiokkaasti tässä kolmannessa jaksossaan, että valitulla metodilla voi päästä yhä pitemmälle. Nyt aineistoa on koottu useammasta valtuustonkokouksesta, joka on varmasti lisäännyt työmäärää, mutta toisaalta se mahdollistaa hiukan pitempien kehityskulkujen käsittelyn.

On myös helppo havaita, että prosessin kuluessa työryhmän oma näkökulma politiikkaan tuntuu koko ajan kehittyneen ja syventyneen.

Kun katselee näyttämöllä toistettuna keskustelua, jonka alkuperäinen esitysympäristö on kaupunginvaltuusto, astelma paljastaa alkuperäisen esityksen teatraalisuuden. Jollain oudolla tavalla se oikea valtuusto paljastuu paljon vähemmän poliittiseksi kuin millaisena sitä paatuneena poliitikkona on itsekin erehtynyt ajattelemaan. Samalla kuitenkin esityksen tuominen toisintona näyttämölle tuntuu oudon paradoksaalisesti politisoivan sen uudestaan.

Vaikka koko Valtuusto-trilogia on monin paikoin armoton yksittäisiä päättäjiä ja Helsingin kunnallispolitiikan päänäyttämöä kohtaan, se ei ole poliittisesti kyynistä politiikan kritiikkiä. Se pyrkii asettamaan arvokysymykset politiikan kehykseen ja tuottamaan katsojalle näkökulman, jossa kannustetaan miettimään, onko alkuperäinen kysymyksenasettelu oikea. Ehkä se tätä kautta haastaa parempaan politiikan tekoon niin poliitikkoja kuin heidän valitsijoitaan. Politiikka kun ei ala eikä pääty valtuustossa. Siitä propsit.

• 17.9.2010
• Kirjoittanut Tuomas Rantanen