Teksti Hanna Nikkanen

Garagepunk luo uskoa vaikuttamiseen. Luovatko vaalit?

Rokkikeikoilla ja vaalipaneeleissa käyminen tuntuu usein siltä, kuin katselisi pornoa ilman, että itse pääsee osalliseksi minkään sortin toiminnasta. Toisinaan esiintyjät sentään itse tuntuvat nauttivan puuhistaan. Monesti heilläkin näyttää olevan tylsää.

Ja kuten pornossa ja edustuksellisessa demokratiassa, myös rokkiklubeilla on joskus ihan mielekästä seistä yleisön joukossa ja seurata, kun muut tekevät. Mutta ei se voita sitä, että pääsisi toimimaan itse.

Viime vuonna touhuilin mukana, kun toimistonaapuri Into Kustannus toimitti suomenkielistä laitosta Rolf Büchin, Nadja Braunin ja Bruno Kaufmannin kirjasta Opas suoraan demokratiaan. Mieleen jäi eritoten ajatus siitä, että luottamus kansaan tuottaa luottamuksen arvoisen kansan.

Suoraa demokratiaa vastustetaan sillä perusteella, että suuret ihmisjoukot ovat tyhmiä, lyhytnäköisiä ja tietämättömiä, ja samanlaisia olisivat myös heidän tekemänsä päätökset. Hienhajuisia, sottaisia, vaarallisia päätöksiä, joita osaavammat joutuisivat korjailemaan. Tällä perustellaan sitä, että todellista valtaa ei käytä itse kansa vaan sen edustajat, puhtaat ja korkeasti koulutetut valioyksilöt, joiden päätöksiä ei sitten tarvitse katua ja hävetä. Näin suojellaan kansaa itseltään.

Büchin, Braunin ja Kaufmannin mukaan oletus on väärä. Siellä, missä valtaa on todella siirretty kansalle – esimerkiksi luomalla kansalaisaloitteen ja kansanäänestyksen kaltaisia välineitä, joilla tavalliset ihmiset voivat suoraan vaikuttaa lakeihin – kansa on tehnyt pääsääntöisesti vastuullisia ja viisaita päätöksiä. Kansalaiset osaavat käyttäytyä kuin aikuiset, kun heitä ei kohdella lapsina.

Meidän poliittinen järjestelmämme antaa kansan katsoa valtaa, mutta ei koskea. Kantaamme kysytään vain vaalirituaaleissa, joissa vaikuttaminen on usein näennäistä – kuten vaikkapa kansanäänestyksessä, jonka tulos ei sido poliitikkoja. Se houkuttaa käyttäytymään keskenkasvuisesti. Sabotoimaan, ölisemään, kyseenalaistamaan koko demokratian vaikka tiedämme, että itseämme siinä vain satuttamme.

Tämä tuli mieleen eilen Helsingin Liberté-klubilla. Siellä soitti israelilainen garagepunkyhtye Monotonix.

Monotonixin laulaja Ami Shalev ratsastaa yleisöllä.

Klubilla on lava. Matala, mutta lava kuitenkin. Monotonix ei sitä käyttänyt. Soittimet pystytettiin lavan eteen, ja illan aikana bändi roudasi kamppeitaan yhä uudestaan syvemmälle yleisön sekaan. Joka kerta yleisöä tarvittiin roudausavuksi, ja yleisöhän auttoi.

Show on tilapäisesti siirtynyt salin perimmäiseen nurkkaan.

Etäisyys yleisön ja bändin välissä oli nolla. Siellä painittiin, halailtiin, riideltiin ja juteltiin koko parituntisen setin läpi. Hiki virtasi ja sekoittui.

Yonatan Gat soittaa katonrajassa.

Kun ennen keikkaa haastattelin kitaristi Yonatan Gatia, ihmettelin, eikö poikiin ikinä satu. Sattuu toki, Gat vastasi, mutta ei pahasti. Keikkoja on vedetty satoja, ja siinä on opittu huolehtimaan omasta ja muiden turvallisuudesta.

Ja toden totta: luottamus tarttui. Meininki oli sen verran hurjaa, että keikkaa etäämmältä, baarin puolelta, seurannut herrasmies kertoi jälkikäteen olleensa soittamassa ambulanssia paikalle. Mutta kehenkään ei sattunut, mikään ei mennyt rikki. Kovimmassakin mylläkässä naapurista pidettiin huolta.

Haggai Fershtmania ja Yonatan Gatia väsyttää. Yleisö tulee hätiin: on kuivattava hikeä ja tarjoiltava juomaa.

Rokkikeikat, porno ja edustuksellinen demokratia synnyttävät usein ikävän tunteen siitä, että yleisön joukossa on paljon epäluotettavia urpoja, ehkä jopa vähän vaarallisia tyyppejä, joiden kanssa ei haluaisi julkisesti näyttäytyä. Konsertin jälkeen on kiire pestä känniääliöiden hiki pois omalta iholta.

Eilinen keikka toi meistä kaikista hyvän esiin. Nekin koltiaiset, jotka olivat jo saapuessaan äänekkäässä rymyhumalassa, omaksuivat nopeasti solidaarisen meiningin ja jäivät lopuksi hymysuin auttamaan siivoamisessa.

Se oli suoraa demokratiaa. Luottamus synnytti luotettavuutta.

Monotonixin keikka päättyy baarin puolelle. Ami Shalev esiintyy baaritiskillä.

Huomenna pitäisi äänestää eurovaaleissa. Olisi hurjan mukavaa, jos vaalipäivä herättäisi äänestäjissä samaa luottamuksen, solidaarisuuden ja vastuun tunnetta kuin eilisiltainen keikka. Että valtaa saisi sekä katsoa että koskea.

Ettei taas demokratian rituaali tuntuisi pornolta, joka ei tyydytä tekijöitään sen enempää kuin kuluttajiaankaan.

Monotonix la 6.6. Turku, Dynamo. Eurovaalit su 7.6.