Lukuaika: 3 minuuttia

Berlinalen palkinnot ja jälkipyykki

Postikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

On aika pakata laukut ja lähteä kotiin. Tai siis avata sälekaihtimet ja harkita päiväsaikaan myös kodista poistumista. Euroopan kolmanneksi merkittävimmän elokuvatapahtuman verkossa järjestetty osa on päättynyt.

Suomalaisittain ilouutisia kuultiin viikolla, kun ohjaaja Hanna Bergholmin ja käsikirjoittaja Ilja Rautsin Pahanhautoja myytiin Britteinsaarille. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta en haudo pahoja ajatuksia tästä menestystarinasta. Surullisempi uutinen oli se, ettei Hamy Ramezanin Ensilumea noteerattu mitenkään Generation-sarjan palkinnoissa.

Kultaisen karhun voitti Radu Juden Bad Luck Banging or Loony Porn, josta kirjoitin jo lyhyesti aiemmin. Elokuvassa Romanian diktatuurinen historia ja opettajan seksivideoskandaali törmäävät farssimaisia ulottuvuuksia saavassa kerronnassa, jossa käytetään sekä dokumentin että fiktion keinoja. Fiktioelokuvan keskellä on pitkä dokumentaarinen jakso ennen kuin opettaja joutuu oppilaidensa vanhempien ristikuulusteltavaksi. Elokuva on myös aikansa dokumentti, sillä kuvassa näkyvät koronamaskit.

Fiktiota ja dokumentaarista kerrontaa sekoitti myös meksikolaisen Alonso Ruizpalaciosin A Cop Movie (Una pelicula de policías). Elokuva alkaa pitkällä ja taidokkaasti tehdyllä fiktiivisellä osuudella, jossa esitellään poliisipariskunta, kunnes elokuva paljastuu dokumentiksi Meksikon poliisin korruptiosta.

Yksi ohjelmiston parhaita elokuvia oli Juden elokuvan tavoin historiaa kaiveleva Mr. Bachmann and His Class (Herr Bachmann und seine Klasse), jossa dokumentaristi Maria Speth seuraa yli kolmen tunnin ajan eläkkeelle pian jäävää luokanopettajaa, Dieter Bachmannia. Dokumentin oppilaista suurin osa on maahanmuuttajaperheistä ja he asuvat Stadtellendorfin kaupungissa, jonne natsit aikanaan perustivat Saksan isoimmat asetehtaat. 

Varsin vapaamielinen, AC/DC-paitaan ja erilaisiin pipoihin pukeutunut Bachmann käy rohkean avoimia keskusteluja eri uskonnoista tulevien oppilaidensa kanssa muun muassa samaa sukupuolta olevien pariskuntien oikeuksista. Kenties opettajan rentoudesta johtuen 12-14-vuotiaista koostuvan luokan oppilaista yksi uskaltaa kysyä minkä ikäisenä Herra Bachmann menetti neitsyytensä. Sen lisäksi Bachmann paljastaa myös, että hänen puolalainen perheensä joutui vaihtamaan nimeä Hitlerin politiikan vuoksi.

mainos alkaa

Tämä kaikki resonoi tietysti äärimmäisen hyvin tämän päivän politiikan kanssa, mutta dokumentin lasten asenne herättää enimmäkseen toivoa. Välillä oppilaista voi lukea myös ikäviä kaikuja heidän vanhempiensa asenteista.

Juden voittajaelokuvan ohella korona näkyi myös japanilaisen Ryusuke Hamaguchin episodielokuvassa Wheel of Fortune and Fantasy (Guzen to Sozo), joka on saanut osittain inspiraationsa Eric Rohmerin varsin mainiosta niin ikään kolmeen tarinaan jakautuvasta elokuvasta Les rendez-vous de Paris (1995). Kolmannessa tarinassa tietokonevirus on pakottanut yhteiskunnan siirtymään hitaampaan elämäntyyliin (kuulostaako tutulta?) ja palaamaan kirjepostiin sähköpostin sijaan.

Hamaguchi kuvaa enimmäkseen monimutkaisia suhdekuvioita ja elokuva kuvaa uskomattoman hyvin miten tärkeää menneisyyden hyväksyminen on ja lopulta miten sattumanvaraista ihmiselämä on. Edellisen elokuvansa Asako I & II tavoin Hamaguchin fiksaatioihin (tai auteur-piirteisiin) kuuluu Hitchcockin Vertigosta tuttu rekonstruointi. Koomisista käänteistä kasvaa kolmen tarinan kautta syvällinen kokonaisuus ja Wheel of Fortune and Fantasy oli paitsi Screenin kriitikkotaulukon jaetulla kärkisijalla myös omia suosikkejani. 

Kultaisen karhun saaneen elokuvan ohella diktatuuri näkyi myös sveitsiläisen Andreas Fontanan Argentiinaa vuonna 1980 kuvaavassa elokuvassa Azor. Yksityisasiakkaita hoitava pankkiiri lähtee jäljittämään mystisissä olosuhteissa kadonnutta yhtiökumppaniaan ja tapaamaan heidän argentiinalaisia asiakkaitaan. Hämärän ja salamyhkäisen maailman ovet avautuvat hitaasti, mutta ranskaa ja espanjaa sujuvasti puhuva pankkiiri on valmis myymään sielunsa (jos pankkiirilla sellaista ylipäätään on) päästäkseen käsiksi rahavirtoihin. Epämääräisyydessään lopulta aika paljon Coppolan Ilmestyskirja Nytiä muistuttava matka pimeyden sydämeen (molemmissa elokuvissa tehtävänä on jäljittää huhujen leimaavaa hahmoa) voi herättää keskustelua pankkiirien roolista maailmanpolitiikassa.

Kaiken kaikkiaan Berlinalen ohjelmisto oli poikkeuksellisen onnistunut, kenties jopa paras kaikista niistä vuosista, joina olen festivaaleilla ollut. Kilpasarjaa on syyllistetty epäkaupallisuudesta, mutta tänäkin vuonna erikoisnäytöksissä punaiselle matolle olisi voitu saada Michelle Pfeifferin (French Exit) ja Tina Turnerin (Tina) kaltaisia legendoja. Amerikkalaiselokuvien vähäisyys tuskin häiritsi ketään kriitikkoa  (niitä ei haluta esittää nyt ennen kuin elokuvateatterit avautuvat kunnolla).

Aika näyttää mihin Berlinale kehittyy uuden taiteellisen johtajan alaisuudessa, mutta esim. Céline Sciamman, Maria Spethin ja Ryusuke Hamaguchin elokuvat olivat niin hyviä, että uskaltaisin väittää, että suomalaisilla festivaaleilla tullaan nauttimaan Berliinin helmistä yhä enemmän.

Kommentoi Facebookissa
Mikko Pihkoluoma