Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Viikon kohokohtiin lukeutui Berliinin kaikkien sarjojen julkistus. Tänä vuonna kahdessa osassa järjestettävä festivaali alkaa maaliskuussa virtuaalisena ja tuttu yleisölle avoin fyysinen osuus on tarkoitus järjestää kesäkuussa. Palkinnot julkistetaan jo maaliskuun ammattilais- ja kriitikkotapahtuman yhteydessä.
Suomalaisittain kiinnostavaa on se, että Hamy Ramezanin Ensilumi pääsi Generation Kplus -sarjaan mukaan. Berliinin Generation-sarjassa on aiemminkin nähty suomalaisia, kun Hölmö nuori sydän palkittiin muutama vuosi sitten.
Pääkilpasarjan osalta ehkä pienoinen yllätys oli se, että festivaali onnistui kiinnittämään varsin nimekkäitä ohjaajia — digitaalisuudestaan huolimatta. Ilmeisesti digitaalisesti järjestetyt Toronto ja Sundance sujuivat sen verran hyvin, että ainakin osa tuottajista ja levittäjistä uskaltaa laittaa elokuvansa suoraan verkkokatseluun. Nähtäväksi jää miten pienelle kirjoittajajoukolle niiden katselu rajataan.
Mukaan mahtui mm. Cannesiin elokuvansa aiemmin saaneet Céline Sciamma (Nuoren naisen muotokuva) ja Ryusuke Hamaguchi (Asako I & II). Sciamman Petite maman pääosassa nähdään kaksi 8-vuotiasta kaksosta, mutta elokuvan juonta halutaan pitää pimennossa.
Muista huippunimistä voi nostaa esiin ainakin Hong Sang-soon ja Xavier Beauvoisin, sillä kumpikin heistä on palkittu aiemmin Berliinissä. Muista sarjoista esillä on mm. New Yorkin festivaaleilla ensi-iltansa saanut Ephraim Asilin The Inheritance. Laajemmin koko ohjelmiston kohokohdat käy läpi mainiosti David Hudson.
***
Torstaina julkistettiin myös Jussi-ehdokkaat. Vaikken ole lähellekään kaikkia viime vuoden kotimaisia elokuvia nähnyt, niin kyseessä oli kenties kaikkien aikojen laadultaan tasaisin vuosi, mitä minun elinaikanani on nähty. Suomalainen elokuva ei ole enää pelkästään suosittua, vaan myös monien kriitikoiden mieleen. Ja ennen kaikkea se on muutaman huipun sijaan monipuolisempaa ja laadullisesti tasaisempaa kuin koskaan! Joitakin vuosia sitten oli hankalaa löytää kolmea naispääosaa ehdolle, mutta nyt on pikemminkin tunkua joka kategoriassa.
Varsin mainio Tove (10 Jussi-ehdokkuutta) lähetettiin Oscar-kilpailuun häviämään, mutta yhtä hyvin sinne olisi voinut lähettää vaikkapa Aallon (3) tai Ensilumen (6). Omasta suosikistani Seurapelista (6) olisi voinut nostaa kolme naissivuosaa ehdolle ja vähintään kaksi myös miehistä. On mistä valita!
Jos jostain voi nurista, niin Viimeiset (2) olisi ehdottomasti ansainnut ehdokkuuden kuvauksesta, mutta toisaalta virolaista kuvaajaa tuskin saadaan Suomen alalle houkuteltua yhdellä ehdokkuudella. Lisäksi itse olisin ehkä nostanut Seurapelin Toven edelle kuvauksessa, mutta jälleen kerran kyse on jo aiemmin mainitusta tungoksesta.
***
Göteborgin festivaaleilla Ruben Östlund paljasti (ei niin yllättävästi), että hänen seuraava elokuvansa Triangle of Sadness on leikkausta vaille valmis ja tähtäimenä on tämän kesän Cannes. Ainakin muotimaailman satiiriksi luonnehdittu elokuva vie Östlundin ensimmäistä kertaa todella Pohjoismaiden ulkopuolelle, sillä Turisti tarkasteli ennen kaikkea pohjoismaista ja ruotsalaista ydinperhettä ulkomaanlomalla, mutta uutuudessa on varsin vähän meikäläisiä rooleissa.
Budjetti on kadehdittavat 120 milj. kruunua, eli n. 12 milj. euroa, mikä on aika paljon ottaen huomioon, ettei kyseessä ole toimintaelokuva. Östlund avautui rahoitusvaikeuksista, joita Cannes-menestys toi: uutta ilmalinnaa saapuu rakentamaan moni, mutta se paisuu lähes väkisin isommaksi, koska sijoittajien odotukset kohoavat menestyksen myötä. Pohjois-amerikkalaisen rahan vetäytyminen viime metreillä viivästytti kuvauksia ja pakkaa tuli hämmentämään myös käynnissä oleva epidemia.
Virtuaalisesti järjestetyn Göteborgin kilpasarjan ruotsalaiselokuvat Pleasure ja Sweat olivat molemmat viime vuoden Cannesin valinnoissa (siis siltä festivaalilta, joka jäi järjestämättä). Tarkalleen ottaen Sweat on yhteistuotanto, joka on näytelty kokonaan puolaksi, mutta göteborgilainen ohjaaja Magnus von Horn herättää joka tapauksessa lupauksia ruotsalaisen elokuvan tulevaisuuden suhteen — sen verran vakuuttava influensserin rakoilevasta mielenterveydestä kertova draama on.
Ninja Thybergin esikoisohjaus Pleasure oli ehkä paremmin kirjoitettu kuin ohjattu, mutta pornoteollisuuden petollisuutta kuvaava elokuva onnistui herättämään sen verran pöhinää Sundancessa ja Göteborgissa, että A24 osti sen levitysoikeudet. Erektioita ja ahdistavia kohtauksia sisältävä elokuva tuskin olisi mennyt kaupaksi Yhdysvaltoihin vielä muutama vuosi sitten, sillä MPAA tuskin sitä hyväksyy ei-pornoksi, mutta maailma muuttuu nopeasti.
