Veiko Õunpuun Viimeiset (Viimased, 2020) on, kuten muutkin hänen elokuvansa, traagisia tapahtumia sisältävä elokuva, jossa on siitä huolimatta runsaasti mustaa ja kaurismäkeläis-jarmuschimaista lakonista huumoria. Usein tarinaan liittyvän alkoholinkäytön ja ajoittaisen melodramaattisuuden, sekä improvisaatiosta ammentavan tekotavan vuoksi ne muistuttavat kuitenkin eniten John Cassavetesin ohjaamia elokuvia. Olen nähnyt elokuvan Syystanssi (Sügisball, 2007) ainoastaan kertaalleen sen Suomen ensiesityksessä, mutta hämärien muistikuvieni mukaan elokuvassa esiintyy Cassavetesin viimeiseksi mestariteokseksi jääneen Love Streamsin (1984) juliste, johon monia muitakin Õunpuun elokuvia voisi verrata.

Virolainen ohjaaja on käynyt Suomessa lukuisia kertoja lähinnä lehdistöä pakoillen ja kaurismäkeläistä haastattelukuntoa tapaillen, mutta Viimeiset on silti hänelle ensimmäinen suomenkielinen elokuva. Elokuvassa nähdään Suomen parhaita näyttelijöitä kuten Laura Birn, Tommi Korpela, Elmer Bäck, Samuli Edelman ja Sulevi Peltola.

Suomen ja Norjan Lapissa kuvatun elokuvan henkilöhahmoilla on kaikilla jokin yhteys kaivokseen, jossa johtaja (Korpela) vaatii kaivauksien jatkamista hengenvaarasta piittaamatta ja vastentahtoinen työnjohtaja (Hymyilevästä miehestä tuttu Jarkko Lahti) yrittää selittää raivostuneille työläisille, että koitetaan nyt vähän vielä jatkaa. Mukaan tulee myös kolmio- tai oikeastaan neliödraamaa ja lähemmäs loppua elokuva alkaa muistuttaa lännenelokuvaa.

Kuten näistä moninaisista kuvailuista voi päätellä, ei elokuvaa ole mietenkään helppo lokeroida. Õunpuun elokuvat pakenevat määritelmiä ja se on myös niiden vahvuus. (Tai ehkä myös kirous, sillä elokuvan pikimusta huumori tuntui menevän esim. Helsingin Sanomien Pertti Avolalta täysin ohi. Tekstin perusteella vaikutti myös siltä, ettei ohjaajan aiempi tuotanto ollut myöskään hallussa.)

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Elokuvassa on pitkälti kysymys samoista teemoista, jotka ovat puhuttaneet Lapin kaivosuutisointiin liittyen. Kapitalismin asettaminen luonnon ja ihmisten hyvinvoinnin edelle nousee useasti esiin. Etenkin kaivostyöläisten moraalia nostattamaan järjestettävissä juhlissa on myöhäiskapitalismin farssin aineksia.

Elokuva ei tunnu erityisen pitkältä, mutta se alkaa silti rakoilla hieman loppua kohden. Vakavoituessaan vaikuttaa siltä, että Eero Tammen käsikirjoitus ottaa vallan elokuvasta eikä Õunpuu ole löytänyt oikeaa tasapainoa loppuratkaisuihin.

Viimeiset ei siis valitettavasti nouse ohjaajan parhaimpien töiden joukkoon, mutta se on silti yksi vuoden mielenkiintoisimpia suomenkielisiä elokuvia. Viron (elokuvan rahoitus on pääosin ohjaajan kotimaasta) Oscar-ehdokas on myös taatusti visuaalisesti näyttävin elokuva, mitä suomen kielellä tullaan tämän vuoden aikana esittämään.

—

Lisähuomiona mainittakoon, että Night Visionsin vuoden päätapahtuman ohjelmisto tuli julki toissapäivänä ja siellä esitettävistä elokuvista kannattaa klassikoiden (mm. Demolition Man ja Angel Heart) lisäksi tutustua Gaspar Noén 65 minuuttia kestävään Lux Æternaan, josta kirjoitin ehkä hieman spoilaavasti letterboxdiin sen Cannesin ensi-illan aikaan.

Huom! Marraskuun Night Visions siirtyy tammikuuhun.

Juttua on päivitetty 21.11.2020

• 14.11.2020
• Kirjoittanut Mikko Pihkoluoma