Väkisinmaattuja öitä


Väkisinmaattuja öitä seuraa näennäisen energinen aamu. Nukun ensimmäiset ja samalla viimeiset kaksi tuntia yötä, enkä suostu heräämään puhelimen sulosointuihin. Lapsi herättää kahdesti kauniisti ja kolmannella kerralla säikäyttää sekä kissan että minut. Pomppaamme yhtä jalkaa keittiöön ja kahvipannulle, molemmilla karvat pörhöllään.

Puoli yhdeksään mennessä olen laskenut tiskiveden jo eilen lasketun tiskiveden tilalle, levitellyt ”lääkekaapin” hellalle, irrottanut ikkunastani verhot odottamaan ihan just tapahtuvaa lyhennystä, ahminut ohrarieskaa, kihartanut hiukseni, löytänyt ainakin viisi euroa ylimääräistä rahaa vessasta ja eteisestä, juonut kaksi pannullista kahvia, jättänyt sähkölaskun avaamatta, ruokkinut kissan, nuokkunut auringossa, suoristanut hiukseni ja neulonut kolme kerrosta uutta raidallista villasukkaa, syönyt kaksi särkylääkettä ja jumpannut niin, että veri kiertää niskavilloissa kuin soliseva vuoristopuro ja päättänyt jatkaa tällaisena aktiivitason aamuihmisenä lopun elämää. Ja jättänyt kaiken niille sijoilleen.

Aamuenergian jäljiltä kaikki on alkamaisillaan, kesken ja levällään. Onneksi se on nyt ohi. Tiskivesi on kylmää, ja aloitan päiväenergian tuhlaamisen laskemalla sen taas kerran. Parvekkeelta haen pienen mustan kirjani, jota olen yön tunteina täyttänyt. Se on jonkinlainen ohjekirja, joka sisältää huomioita, alleviivauksia, kysymyksiä, kaavioita, plussia ja miinuksia, päivämääriä, perkeleitä ja ennustuksia.

Tuntuu hyvältä toistaa käden liikettä, tehdä nopeita ja päämäärättömiä kiemuraisia sanoja. Alleviivata vihreällä tussilla ja piirtää punaisella laatikoita lauseiden ympärille. Tämä tässä on minun tunteeni, tämä häpeäni, tämä tietoni ja tämä kiukkuni. Olen tussi ja muste, olen paperi, olen vuotokohta ja risteys, olen kierrelehtiö, kuivahtanut kuulakärkikynä ja katkennut hiusterä.

Tämä ei ole vielä kotini ollenkaan. En meinaa millään sopeutua. Tuntuu vähän samalta kuin astuisi pitkästä aikaa Espoon virastotalon aulaan. Haistan sen tässä ympärilläni, vaikka olen astunut sinne viimeksi ehkä joskus 80-luvulla. Se on varmaan jo purettukin. Ja on todella vaikeaa rakentaa virastotalon aulaan suojaisa pesä ja maata kesät talvet alasti, säärikarvat tuulessa heiluen, kun ei koskaan tiedä, milloin siihen singahtaa joku vahtimestareista tai mainos/vastamainos viereen köllimään.

Pahinta on, että lähimmät rikoskumppanini, Vuori ja Muusa tietävät tämän. Tiedän Muusan tietävän, sillä viikonlopun ääneenlausutut korulauseet ja pitkät merkitsevät katseet välittivät tiedon. Käänsin tietenkin pääni pois. Muusan ei tarvitse paljoa puhua. Se tietää tai vaistoaa ja kehrää silkkiä. Se tietää miten minut saa hajoamaan pölyksi ja se tietää, miten minua on turha rangaista rikoksistani ihmisyyttäni vastaan tai nylkeä elävältä, sillä olen itse itseni paras nylkijä.

Vuori vetää suorempaa linjaa. On aivan järkyttävän hirveää, millaisia ihmisiä sitä povellaan kantaa, millaisia miehiä rakastaa ja suojelee lähimmäisinään. Vuori on juuri sellainen: vankkumaton, juoruileva, hyväntahtoinen, rakas, viisas ja sammakoita suustaan päästävä ikuinen lörpöttelijä. Näköjään Vuoren hyväntahtoisuus sisältää myös suoran ja rujon mansplainingin pahimmillaan. Olen varmasti puhunut Vuorenkin kanssa niistä miehistä, jotka silkkaa hyväntahtoisuuttaan kertovat, mitä minun pitäisi kirjoittaa. Ja nyt, ensimmäistä kertaa paralleelisessa elämämme, Vuori aloitti lauseensa sanomalla, että sinun pitäisi kirjoittaa….Sen pidemmälle Vuori ei päässyt, sillä huomautin, että älä koskaan sano minulle mitä minun pitäisi kirjoittaa! Vuori sanoi ettei sano ja jatkoi. Teki luultavasti omasta mielestään älykkään korjausliikkeen, ehdottamalla miten minun pitäisi.

Luultavasti kenen tahansa muun kanssa tällaiset keskustelut johtaisivat veritekoihin. Ajattelen kuitenkin, että olen onnekas, kun minulla on ainakin kaksi miestä, omalla tavallaan vankkumatonta ja sitten taas itkuisen häilyvää ja ihmistä muistuttavaa, joiden kanssa saan olla mitä vaan. Vaikka maata virastotalon aulassa ja letittää säärikarvojani tukihenkilöiden ympäröimänä.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Etnosoi 2019