Naisohjaajien juhlaa

Kuva elokuvasta God Exists, Her Name Is Petrunija

Tänä vuonna 69. kertaa järjestettävän Berlinalen kilpasarjassa oli yksi peruuntuminen (Zhang Yimoun uusimman elokuvan jälkityöt viivästyivät) ja yleisesti ottaen tasoa ei pidetty kovin korkeana. Niistä elokuvista mitä itse ehdin nähdä, niin joukosta nousi esiin silti varsin monta hyvää elokuvaa. Aiemman blogikirjoituksen jälkeen ehdin vielä nähdä makedonialaisen God Exists, Her Name Is Petrunijan, jota voi pitää yhtenä selvänä ennakkosuosikkina Kultaisen karhun saajaksi. 

Alentavan työhaastattelun jälkeen Petrunija näkee kilpailun, jossa nopeimman on tarkoitus napata puinen risti vedestä. Impulsiivisesti hän hyppää veteen ja voittaa kilpailun yläosattomien miesten kauhistukseksi. Hän ei suostu palauttamaan ristiä vaan pakenee paikalta, jolloin kirkko usuttaa poliisit hänen peräänsä. Pettyneet miehet suuttuvat niin, että poliisiaseman ympärille muodostuu aggressiivinen mellakka.

Teona Strugar Mitevskan ohjauksessa ivaillaan nykyhetkeen sopivasti herkkähipiäisen maskuliinisuuden kustannuksella. Osansa piikittelystä saavat niin kirkko, poliisilaitos kuin muutkin patriarkaaliset rakenteet.

Muista kilpasarjan elokuvista ainakin Nora Fingscheidtin System Crasher saattaa napata jonkun palkinnon. 9-vuotiaasta, järjettömiä raivokohtauksia saavasta tytöstä kertova elokuva onnistuu pitämään otteessaan. Asetelmasta tulee ehkä hieman mieleen We Need to Talk About Kevin, joskin kyseessä on paljon perinteisempi ja vähemmän taiteellisempi draama.

Myös Hans Petter Molandin Out Stealing Horses sai varsin suopean vastaanoton, joten se saattaa myös voittaa jotain. Sen sijaan viihteellisemmät englanninkieliset elokuvat The Kindness of Strangers ja Mr. Jones eivät olleet kovin erikoisia. Angela Schanelecin kaunis mutta vaikeaselkoinen I Was at Home, But ja kanadalaisen Denis Côtén leikkisä Ghost Town Anthology jakoivat vahvasti mielipiteitä.

Useammankin mielestä Berliinin paras elokuva ehdittiin jo palkita Sundancessa. Joanna Hoggin The Souvenir kertoo nuoresta elokuvaopiskelijasta, joka on suhteessa satunnaisesti heroiinia käyttävän yläluokkaisen addiktin kanssa. Hogg rakentaa varsin riisutuista kuvista äärimmäisen vahvaa elokuvaa, jossa luotetaan vahvasti katsojan hoksottimiin.

Hieman Ira Sachsin elokuvia muistuttavan britin tyyli rakentuu kiinnostavaan prosessiin. Koska tarina pohjaa pitkälti ohjaajan omiin kokemuksiin 80-luvun Englannissa, on rooleihin valittu hänen pitkäaikainen ystävänsä Tilda Swinton ja tämän tytär Honor Swinton Byrne. Addiktin roolissa nähdään Tom Burke.

Kronologisessa järjestyksessä kuvatussa elokuvassa muut näyttelijöistä tiesivät enemmän mitä kussakin kohtauksessa tapahtuu, mutta varsinaisia repliikkejä ei ollut ja Honorilla ei ollut isommasta kuvasta mitään käsitystä. Hogg halusi pääosaan tuoreen kasvon, joka suostuisi työskentelemään ilman käsikirjoitusta. Työtapa heijastuu elokuvassa loisteliaasti, sillä naiiville päähenkilölle valkenee miehen riippuvuus paljon myöhemmin kuin katsojille.

Kauniisti kuvattu ja harkitusti rajattu elokuva on kaikin puolin tyylikäs. Ajankuva näkyy vaatteissa ja bileiden taustalla kuullaan mm. Psychedelic Fursia. Elokuvaan on tulossa jatkoa varsin pian ja sen yhteen rooliin on huhuttu Robert Pattinsonia.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019