Palkinnot menivät jo toista vuotta peräkkäin hyvinkin samankaltaisesti. Monien mielestä ohjelmiston paras elokuva Portrait of a Lady on Fire sai pelkän käsikirjoituspalkinnon (viime vuonna Happy as Lazzaro). 

Voitto meni korealaiselle Parasitelle, jonka eriarvoisuutta käsittelevä elokuva on ehdottoman kannatettavaa elokuvataidetta, mutta varsin simppeli kaikin puolin. Bong Joon-ho tunnetaan parhaiten genre-elokuvien ohjaajana (The Host, Snowpiercer), mutta uusin on lopun väkivaltaa lukuunottamatta varsin valtavirtaista draamakomediaa, jonka parissa ei tarvitse erityisemmin keskittyä.

Parasite on viihdyttävä elokuva, josta nautin ja jonka viesti on poliittisesti linjassa kannattamieni arvojen kanssa, mutta sen taiteelliset oivallukset eivät ole Bongin aiempien töiden tasolla. Etelä-Koreasta tulee erittäin paljon kiinnostavia ohjaajia ja on kaikesta huolimatta upeaa, että maa sai ensimmäisen Kultaisen palmunsa.

Toiseksi tärkein palkinto, eli Grand jury meni Mati Diopin esikoisohjaukselle Atlantics, jonka nostin esiin jo ennen festivaalia. Senegaliin sijoittuvassa draamassa käsitellään vertauskuvan kautta Eurooppaan yrittävien hukkuneiden tragediaa. Tunnelmallinen elokuva vaikutti tuomariston lehdistötilaisuuden perusteella olevan erityinen suosikki ainakin Elle Fanningille ja Alice Rohrwacherille.

Prix du juryn jakoivat politiikkaa toimintadraaman muodossa esittäneet Les Misérables ja Bacurau. Dardenne-elokuva Young Ahmed sai ansaitusti kritiikkiä kuvasta, jonka se maalaa muslimeista, mutta he voittivat silti parhaan ohjauksen palkinnon. Se sai myös gaalan televisioversiota katsomaan kerääntyneeltä lehdistöltä kovat buuaukset.

Elia Suleiman sai Tatia ja Roy Anderssonia muistuttavalla satiirillaan It Must Be Heaven juryn erikoismaininnan. Antonio Banderas palkittiin parhaana näyttelijänä Almodovarin elokuvasta Pain & Glory ja Emily Beecham voitti parhaan näyttelijättären palkinnon Jessica Hausnerin miellyttävästä scifi-draamasta Little Joe.