A Hidden Life on suoraviivaisempaa Malickia

Terrence Malickin A Hidden Life kuvattiin jo vuonna 2016 ja on odottanut ensi-iltaansa pitkään. Malickin faneille on luvattu uutta kautta, jossa tarinallisuus nousisi taas pääosaan. Elokuva on suoraviivaisempi kuin viime vuosien elokuvat, mutta 2h53min kestävän teoksen vaativuus on silti vähintäänkin Tree of Lifen luokkaa.

Toisen maailmansodan Itävaltaan sijoittuva elokuva kertoo miehestä, joka kieltäytyy kunnioittamasta Hitleriä ja joutuu äärimmäisen tukalaan moraaliseen koettelemukseen. Tositarinaan pohjaava elokuva kuvaa sotaan kutsutun Franz Jägerstätterin pohdintoja siitä mikä velvollisuus hänellä on irrottautua fasismista ja toimia moraalisesti oikein, vaikka siitä joutuu maksamaan kovan hinnan koko hänen perheensä. Jokainen itävaltalainen sotilas joutuu siis armeijaan astuessaan tekemään hitlertervehdyksen.

Ainakin osa suomalaisista aseistakieltäytyjistä voi samaistua näihin pohdintoihin. Elokuva tuntuu ajankohtaiselta myös äärioikeiston nousun myötä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Kuinka moni on oikeasti valmis menemään äärimmäisyyksiin omien periaatteidensa puolesta, vaikkei teoilla olisi lopulta suoranaista vaikutusta maailmaan.

Pitkästä kestostaan huolimatta elokuvassa ei tapahdu kovinkaan paljon, joten sen filosofinen dilemma ja perheen draama on oltava katsojan mielestä kiinnostavaa.

Elokuvan loppupuolisko on ehdottomasti sen vahvinta antia, mutta valitettavasti siihen liittyy myös heikkoja kohtauksia. Bruno Ganz (hiljattain kuolleen näyttelijän ilmaantuminen valkokankaalle sai ainakin yhden toimittajan taputtamaan) esittää oikeudenkäynnissä tuomaria, joka on eräänlainen sympaattinen omantunnon omaava natsi. Tämä kuvio lähes vesittää koko elokuvan muun etiikan täysin ja tekee oudon sivuliikkeen Hollywood-elokuvan suuntaan, jollaisia Malickilta ei ole totuttu näkemään.

Malickin viime aikaiset elokuvat ovat saaneet kritiikkiä niiden jossain määrin seksistisestä mainoskuvastosta, jossa mallit ja Hollywood-tähdet ovat heiluneet Lubezkin pyörivän kameran edessä juuri ilman vaatteita. Näitä kohtauksia ei ole lainkaan uudessa elokuvassa, jonka upeasta kuvauksesta vastaa Jörg Widmer.

Ääniraidalla kuullaan paljon virolaista Arvo Pärtiä, mutta ruotsalaisen Michael Nyqvistin rooli on todella lyhyt. Nyqvistin esittämän papin ja Franzin keskustelua olisi tosin kuunnellut mielellään vähän pidempään kuin Ganzin sympaattista natsia.

Kaikesta huolimatta elokuvan viimeiset 45 minuuttia ja loppuhuipentuma on kaunista ja koskettavaaa elokuvaa, jota voi suositella niin Malickin faneille kuin historiallisen draaman ystävillekin.

Kommentoi Facebookissa
Farfalla 2019
Etnosoi 2019