Pako suihkukoppiin

”I love the colour of your eyes”, sanoo maahantulovirkailija, nauraa ja lyö leiman passiini.

Pam!

Menen sanattomaksi, soperran jotain epämääräistä kiitoksen ja kiellon väliltä. Nuoren virkailijanaisen avoimuus ja välittömyys hämmentävät. Sukupuolten välille on täällä pystytetty korkea aita, jota vahditaan herkeämättä molemmin puolin. Astuiko nyt rajatarkastaja itse rajan yli, kysyn itseltäni? Luon kirkkaan sinisten silmieni katseen nopeasti varpaisiini, sillä liian pitkään viipyilevä katsekontakti minun puoleltani voitaisiin tulkita väärin, flirtiksi. Vieraiden naisten viettely-yritykset ovat ehdottomasti kiellettyjä.

Ääh, miksi tämä on taas niin vaikeaa? Nappaan passini, isken sinisen salaman, väläytän hymyn: ”thank you”.

Ja niin heiluu kassi, kun ryntään kohti uusia nöyryytyksiä turvatarkastukseen ja tulliin.

”Don’t!”

Kumppanini sähähtää hampaidensa lomasta niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin minä kuule. Jähmetyn suolapatsaaksi siihen paikkaan. Valkoiset calvinkleinit ovat jo nilkoissa, kun seison linkkuveitsenä muscatilaisen kuntosalin pukuhuoneessa. Aivan kuin vankilavitsin homo suihkussa poimimassa lattialle pudonnutta saippuaa.

”Oh shit”, sihahdan takaisin.

Täällä vallitsevat tiukat käyttäytymissäännöt. Esimerkiksi alushousujen riisuminen julkisesti, edes kuntosalin pukuhuoneessa, on ehdottoman sopimatonta.

Miehet ympärilläni kuoriutuvat valkoisista kaavuistaan. Nilkkoihin asti ulottuva dishdasha on paikallinen yhdistelmä liituraitaa, lapinpukua ja haalaria. Miehet pukeutuvat siihen, kun menevät töihin, asioimaan virastoon, elokuviin, ostarille tai juhliin. Vaikka kaupunki on täynnä toinen toistaan upeampia ostoskeskuksia ja ne puolestaan täynnä toinen toistaan tunnetumpia brändejä kuten Reebok, Nike, Ralph Lauren, Lewis, Diesel, Prada, Louis Vuitton, Cartier, jne. jne. jne.; loputtomasti samoja tuttuja tuotemerkkejä, jotka löytyvät nykyisin jokaisesta maankolkasta jokaisella mantereella, ja samoja tuotteita, jotka löytyvät jokaisesta myymälästä.

Yksilöllinen pukeutuminen on silkka mahdottomuus, harha ja hallusinaatio, maailmassa, jossa juuri sinun persoonallista tyyliäsi ilmaisevaa t-paitaa ja farkkuja on valmistettu kymmeniä miljoonia kappaleita. Yksilöllistä pukeutuminen ei ole myöskään täällä, missä dishdasha-muotia säätelevät ministeriön asettamat lait ja asetukset, ei fashiondesignereiden mielikuvitus. Kansallispuvun, tai oikeammin kansallisunivormun, tarkoitus on vahvistaa kansallista identiteettiä ja sen symbolista arvoa varjellaan lain voimalla liialliselta muutokselta ja muodin ohimeneviltä oikuilta. Naisilla ei ole omaa kansallispukua, mutta heidän on käytettävä vaatteidensa päällä abayaa, mustaa ohutta kaapua, aina liikkuessaan julkisilla paikoilla tai paikoissa, joissa on muita kuin perhepiiriin kuuluvia miehiä.

Ennen kuin silmäni harjaantuivat erottamaan dishdashojen hiuksenhienoimpia yksityiskohtia, ne näyttivät minusta kaikki samanlaisilta: pitkiltä yöpaidoilta. Sittemmin olen oppinut, että ne ovat tavattoman miellyttäviä käyttää lämpömittarin huristellessa viittäkymppiä. Niiden alle käy reipas viima eli ilmanvaihto on hyvä. Suuriin taskuihin mahtuu melkein mitä vain autonavaimista postilaatikkoon asti – eikä ulospäin näy juuri mitään. Yöpaitiksessa on mukavaa ja vapaata, se ei kiristä eikä purista mistään kohtaa. Vyötärölle kertyvät kilotkaan eivät kinnaa ennen kuin keskikeho on tynnyri. Ja mikä parasta, sen voi riisua ottamatta edes kenkiä pois jalasta.

Aitajuoksua en kyllä lähtisi treenaamaan tai kiipeämään muurin yli se päällä.

Eikä minun tarvitsekaan, sillä ulkomaalaisia dishdashan tai abayan käyttöpakko ei koske. Me saamme pukeutua tyylillämme – kunhan emme paljasta itsestämme liikaa. Naisten tulee peittää käsivarret ja olkapäät eikä hameenhelman sovi olla liian lyhyt. Miehillä t-paidan paljastamat olkavarret vielä menettelevät, mutta paljaat polvet eivät. Esimerkiksi ostoskeskuksessa vartijat saattavat taluttaa ulos asiakkaan, jolla on liian lyhyet shortsit.

Näin on tapahtunut.

Mutta ei minulle, vaikka olen parikin kertaa erehtynyt menemään polvet loistaen ostoskeskukseen, jonka ovella nimenomaan käsketään peittää polvet. Olen selvinnyt ilman ongelmia. Ehkä minulla on ollut hyvä tuuri tai sitten minut on pelastanut salainen aseeni.

Ne kirkkaan siniset silmät.

Länsimaalaisia näkyy kaupungilla yhä vähemmän. Työlupia ei myönnetä entiseen malliin eikä vanhojakaan uusita. Vaalea iho ja siniset silmät ovat siis harvinaisia ja vetävät siksi enemmän huomiota puoleensa kuin polvet, jotka useimmilla on. Ja jotkut jopa uskovat sinisten silmien taikavoimaan. Kharaza zaraa, sininen silmä, on amuletti, jota kuljetetaan mukana tai ripustetaan kotiin häätämään pahat silmät pois. Tästä on ilmeisesti kyse, kun olen luikahtanut paljain polvin ostarin veräjästä kuin naapurin musti: minua ei ole katsottu ”pahalla silmällä”.

Egyptiläistä näyttelijätärtä Rania Youssefia sen sijaan katsottiin ensin hyvällä, sitten pahalla.

Näyttelijätär poseerasi punaisella matolla Kairon kansainvälisen elokuvafestivaalin päätöstapahtumassa muotiluomuksessa, jossa korsettimaisen yläosan päällä on olkapäiltä maahan asti ulottuva musta verkkomainen iltapuku. Seitinohuen kankaan läpi kuultavat Ranian reidet ja sääret.

Punaisella matolla otettua kuvaa jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa, jossa kolmen egyptiläisen asianajajan joukkio kiinnitti siihen huomionsa. He nostivat kanteen näyttelijää vastaan julkisesta siveettömyydestä ja irstailuun yllyttämisestä.

Häntä uhkasi viiden vuoden vankeustuomio.

Asianajajat Amr Abdel Salam, Hamido Jameel al-Prince and Wahid al-Kilani peruivat kanteensa näyttelijättären pyydettyä Instagramissa anteeksi egyptiläisille aiheuttamaansa mielipahaa ja vakuutettua, ettei tarkoituksella loukannut perheiden ja egyptiläisen yhteiskunnan arvoja. Asianajajat lausuivat kanteen perumisen jälkeen muun muassa näin:

“First, when we took legal action against the artist Rania Youssef, this was [–] out of concern for public order and ethics and sensing the danger facing the Egyptian society as a result of that incident, committed by a popular public figure with an audience that will try to imitate them, which may lead to the spread of chaos and the violation of standards of values ​​and ethics. Second, [–] that the legal procedures have been taken against a certain incident which we see surpasses the limits of freedom and social custom and contradicts the provisions of the law (which regulates the relationship of the individual to society) and constitutes a crime punishable by law if it is deliberately committed. And the freedom of thought, creativity, opinion, expression and other freedoms compatible with the international conventions and conventions stipulated in the Egyptian Constitution, but against all forms and forms of vulgarity.”

Miehen paljaat polvet saattavat siis vielä menetellä, naisen eivät. Mutta polvien korkeudella tulee miehilläkin raja vastaan, sillä paljasta peppua ei sovi miestenkään julkisesti esitellä.

Ei edes kuntosalin miesten pukuhuoneessa. Joku nainen saattaisi nähdä vilauksen etu- tai takapuolestani ovenraosta. Tai naispuolinen henkilökuntaan kuuluva saattaisi syystä tai toisesta joutua tulemaan miesten pukuhuoneeseen juuri silloin kun koikkelehtisin munasillani. Täällä naisia halutaan suojella moiselta näyltä.

Paljas pinta yhdistetään seksiin, joka on tabu. Vähän kuin formulat suomalaisille, mutta toisinpäin. Suomessa kaikki puhuvat formuloista, vaikka käytännössä kukaan ei aja niitä; täällä taas kukaan ei puhu seksistä, vaikka kaikki harrastavat sitä. Tabu kätketään kaapujen alle ja piilotetaan suljettujen makuuhuoneenovien taakse.

Periaatteessa.

Prostituutio on kasvussa. HIV-tartuntojen määrä lisääntyy. Esiaviollista seksiä harrastetaan, vaikka kukaan ei tohdi sitä myöntää. Naisten seksuaalisuutta vahditaan tarkasti; myös naiset itse. Ilman neitsyyttä ja ehjää immenkalvoa naimaton nainen on lutka. Tai itse asiassa siihen riittää vähempikin: jo esimerkiksi miespuolisen työkaverin kättelemisestä eli koskettamisesta lähtevät juorut liikkeelle ja naisen maine on tahrattu. Niinpä esiaviollista seksiä harrastavat naiset suosivat mieluummin anaali- tai oraaliseksiä – suojaamatta.

Yhä kumartuneena kaksin kerroin pylly pystyssä ja kalsarit nilkoissa luon nopean silmäyksen ympärilleni. Vaikka miehet pukuhuoneessa näyttävät riippuvan ylösalaisin katosta kuin lepakot, huomaan heidän katsovan häveliäästi minusta poispäin. Ampaisen suoraksi kuin jousipyssyn jousi ja kiskaisen samalla alushousut takaisin ylös. Olen niin häpeissäni, etten tohdi kohdata kenenkään katsetta.

Tuijottelen varpaisiini.

Kietaisen muhkean kylpypyyhkeen lantiolle alushousujen päälle ja suuntaan suihkuosastolle, kohti koppiriviä. Miespuolinen siivooja kuivaa lastalla koppien lattiat jokaisen käytön jälkeen. Hän osoittaa minulle vapaan kopin. Pujahdan sisään, suljen oven perässäni. Huokaisen syvään ja rentoudun hieman. Ripustan kylpypyyhkeen naulaan ja perään kalsarit. Vihdoinkin uskallan riisua ne. Astun suihkun alle, käännän hanan auki. Annan tulikuuman veden takoa rintaani, pärskyä kasvoilleni ja valua sitten pitkin alastonta vartaloani. Suljen silmäni. Kuulen, miten kopin ulkopuolella siivooja vetelee lastaa pitkin lattialaattoja.

Viuuh… Viuuh.

Täällä olen kaukana New Yorkista ja Manhattanin homosaunoista, joissa miehet hyppivät kopista koppiin kuin heinäsirkat ja kutevat kuin sammakot.

Pläts… Pläts, pläts, pläts. Joku kävelee koppini ohi.

Tai enhän minä oikeasti tiedä, mitä niissä saunoissa tapahtuu. En ole koskaan käynyt sellaisissa paikoissa, mutta olen nähnyt niin tapahtuvan amerikkalaisissa elokuvissa – joita täällä ei sallita näyttää.

Kuulen edelleen, kuinka kuivauslasta jatkaa liikettään ja viuhuu edestakaisin oveni takana. Rentoudun lisää. Käy niin kuin aina suihkussa: en halua astua kuuman höyryn taikapiiristä ulos kylmään maailmaan. Pidän silmät edelleen kiinni, kun kuvittelen, miten kumppanini livahtaa siivoojamiehen selän takaa koppiini, vetää oven perässään hiljaa kiinni, laittaa toisen käden suulleni kietoutuessaan ympärilleni ja painaa minut kuuman veden alta viileää seinää vasten, kuin Mark Ruffalo ja Matthew Bomer elokuvassa The Normal Heart (2014).

”Shit.”

Tulella on kiva leikkiä. Silloin kun voi olla varma, ettei polta näppejään. Tai kun käden ulottuvilla on vaahtosammutin sen varalta, että liekki roihahtaa omille silmille. Mutta ei sitten enää, kun leikki muuttuu totiseksi, uni ei ole enää unta vaan painajainen paljastuu todellisuudeksi ja rakkaus on muuttunut rikokseksi.

Kommentoi Facebookissa
Takaisin kaappiin