Me suomalaiset olemme ylpeitä saavutuksistamme ja maastamme. Syystäkin. Monet asiat täällä toimivat mainiosti ja kansainvälisestikin arvioiden Suomen itsenäisyyden sata vuotta ovat olleet nousujohteisia. Suomi on kehittynyt takapajuisesta agraariyhteiskunnasta hyvinvointi­valtioksi.

Talouskasvumme ihmeeseen kannattaa silti luoda myös kriittinen katse.

Me suomalaiset tiedämme, että Suomen menestys ei ole siirtomaaisännyyden peruja ja että meidän hyvinvointimme on kansakunnan oman ahkeruuden hedelmiä. Ei se ihan niin kuitenkaan mene. Myös Suomea on rakennettu maailmankaupan historian mukana vääristyneiden rakenteiden tarjoamien halpojen raaka-aineiden varaan. Vaikka Suomella ei ole ollut omia siirtomaita – saamelaisten maita lukuun ottamatta – monella kauppakumppanillamme on ollut.

Alusmaista pumpattua voittoa on sitten trokattu meillekin hyvinvointimme rakennuspalikoiksi.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Entisten siirtomaiden alistettu asema ei ole korjaantunut edes muodollisen itsenäisyyden avulla. Eivät talouden lain­alaisuudet mitenkään reiluiksi ole muuttuneet, sortavat rakenteet ovat säilyneet. Halvan raaka-­aineen inhimillinen hinta on usein korkea, vaikka kuluttaja ei sitä kassalla huomaisikaan.

Epäreilun maailmankaupan hahmottamista helpottavat arkiset esimerkit. Me suomalaiset tykkäämme kahvista ja juommekin vuosittain noin prosentin maail­man kahvisadosta. Vuosi sitten Finnwatch julkaisi Vain muruja kahvipöydältä -raportin, jonka mukaan kykenemme jäljittämään ainoastaan noin 40 prosenttia kahvipavuistamme tuottajatasoon asti.

60 prosentin tiedot puuttuvat ja edes niiden tutkittujen tuotantoketjun osien työskentelyolosuhteet harvoin vastaavat suomalaisten käsitystä reilusta menosta. Kahvi ei tietenkään ole mikään erityistapaus. Vaatteemme tulevat mistä sattuu, ja kulutuselektroniikan tuotanto on ongelmallista raaka-aineiden louhinnasta e-jätteen dumppaamiseen saakka.

Kansakunnan asiaksi täällä toimi­vien yritysten asia muuttuu viimeistään silloin, kun yritykset tekevät suomalaisuudesta osan brändiään. Esimerkiksi Fazer kertoo mainoksissaan, että jokainen murunen ­Fazerin Sinistä on ”pieni pala Suomea”. Tässä kaakaopapujen kaltainen perinteinen siirtomaatuote esitetään olennaisesti jonain muuna kuin mitä se perustaltaan on.

Mutta suhde asioihin muuttuu, kun rakenteet tehdään läpinäkyviksi.

Yksi tapa toteuttaa tämä on yritystoiminnan vastuullisuuteen panostaminen. Viime vuosina monet yritykset ovatkin ottaneet käyttöön erilaisia riippumattomia vastuullisuussertifikaatteja. Osansa tässä innossa on epäilemättä kuluttajien suunnalta tulevalla paineella. Finnwatchin tutkija Anu Kultalahti kuitenkin ­toteaa artikkelissaan Pukki kaalimaan vartijana, että suuryritykset ovat myös vesittäneet sertifiointijärjestelmiä perustamalla omia vastuullisuusohjelmiaan. Näiden ohjelmien toimivuutta on ulkopuolisten vaikea arvioida.

Kuten Hankenin tutkija Nikodemus ­Solitander huomauttaa Kuka kantaa vastuun? -kirjoituksessaan, että ajatus yritysvastuusta ja vastuullisuusstandardeista ei ole muutenkaan ongelmaton. Ne eivät kyseenalaista markkinalogiikkaa eivätkä paranna tautia – ne vain pidentävät sitä ja ovat osa sairautta. Joskus laki olisi parempi vastuullisuuden tae.

Valtioiden sekaantuminen asioihin ei tietenkään koskaan takaa asioiden toimivuutta tai eettisyydestä. Olisi silti hienoa, jos kaalimaiden vartioinnissa kaikkea vastuuta ei jätettäisi pukkien moraalin varaan.

• 5.2.2018
• Kirjoittanut Jari Tamminen