Mitä järkeä on lomailla El Aaiúnissa?

Teksti Anna-Sofia Joro

”Elän kuin aave”, länsisaharalainen ystävämme kuvailee kun kävelemme ”m-ihmisten” eli marokkolaisten keskellä.

”Miksi te tulette tänne?”

”Lomalle”, vastaamme yhdestä suusta poikaystävän kanssa, vähän liiankin varmasti. Selitys ei taida vakuuttaa poliisia, joka jatkaa kuvailumme kirjoittamista paksuun muistikirjaansa.

Yhtä epäuskoinen olo alkaa olla itselläkin nyt, neljännessä passintarkastuksessa. Olemme matkustaneet 15 tuntia yöbussilla Marrakechista Länsi-Saharan pääkaupunkiin – tai siis Marokon eteläisten maakuntien kaupunkiin – El Aaiúniin, joka siintää poliisin kopperon ikkunan takana.

Aika matelee. Tuijotan pöydän päällä roikkuvaa, jokaisen työhuoneen vakiovarustukseen kuuluvaa Marokon kuninkaan valokuvaa, joka on täynnä kuolleita kärpäsiä.

Ulkona odottaa bussimme matkustajineen. He hengaavat koleassa aamussa sillä aikaa, kun me ulkomaalaiset yritämme setviä asiamme. Sori.

Poliisi soittaa hotelliimme, jossa varauksemme onneksi muistetaan. Sitten tärkein: mitä teette työksenne? IT-ala menee leikiten läpi, mutta työni sähköisen viestinnän alalla herättää epäilyksiä.

”Facebook, Twitter, Youtube…”, selvitän. Poliisi katsoo minua epäuskoisesti.

Epäusko jatkuu seuraavan kysymyksen kohdalla, kun kerromme ettemme tunne ketään El Aaiúnista. Paitsi yhden couchsurfing-tyypin, jonka yhteystiedot saimme kaverilta. Couchsurfing.org on nettisivusto, jonka kautta tutustutaan paikallisiin… Syvä hiljaisuus.

Vihdoin pääsemme jatkamaan matkaa. Motkotan poikaystävälle, joka mainitsi vaarallisen sanan media selittäessään, mitä teen työkseni. Toimittajana matka olisi tainnut päättyä siihen.

***

Puoliltapäivin saavumme koleaan hotellihuoneeseen. Edessä on neljä päivää El Aaiúnissa, jonka taisimme jo pääosin nähdä bussin ikkunasta. Lohenpunaisia rakennuksia, roskia ja lapsia, jotka heittelevät meitä pikkukivillä.

Googletan, löytyisikö kaupungista salaisia helmiä. El Aaiúnissa on näemmä kuusi nähtävyyttä: pari aukiota, moskeija ja tori. Ei ihme, että tuttavat suosittelivat Dakhlaa, marokkolaisten täyttämää rantakohdetta 650 kilometriä etelään.

Onneksi meillä on hihassa ässä, couchsurfing-tyypin puhelinnumero. Soitamme hänelle ja saamme kutsun kello viiden teelle. Tasan viideltä hotellin eteen kurvaa auto, ja oleskelumme El Aaiúnissa saa merkityksen.

”No, oletteko ihmisoikeusaktivisteja, toimittajia vai mitä?” uudet ystävämme tivaavat heti. Emme ihan tiedä, millä puolella nyt ollaan, joten jatkamme tietämättöminä turisteina.

Kuvat: Eduardo Vencesla.

Puolen tunnin päästä istumme ringissä ystävämme olohuoneen lattialla, ympärillä joukko länsisaharalaisia nuoria miehiä, sahraweja. Meille tarjotaan maitoa ja makeaa teetä sekä tukeva annos faktaa Länsi-Saharan tilanteesta.

Katselemme Youtube-videoita väkivaltaisista mielenosoituksista. Ystävämme ovat kuvanneet ne maan alla toimivan mediakeskuksen nimissä. Nyt he virittelevät yhteistyötä myös suomalaisten järjestöjen kanssa. Lupaamme levittää sanaa, kun palaamme kotiin.

Seuraavina päivinä isäntämme kestitsevät meitä niin että nolottaa. Pääsemme autiomaahan, jossa voi vapaasti heiluttaa Länsi-Saharan lippua, sekä El Marsa -satamaan, jossa satojen marokkolaisveneiden kalastajat purkavat leveä hymy naamalla komeaa saalistaan.

”Varkaat”, puuskahtaa ystävämme. Länsisaharalaiset eivät rikkaista vesistään hyödy. Kaiken huipuksi Marokko ja EU allekirjoittivat viime vuonna, ”osuvasti” ihmisoikeuspäivänä, uuden kalastussopimuksen. Sahrawien mielenosoitukset tukahdutettiin väkivaltaisesti.

Myös Länsi-Saharan toinen luonnonvara, fosfaatti, on Marokon ja ylikansallisten yhtiöiden käsissä.

El Aaiúnin pattitilanne on jatkunut vuodesta 1975. Itsenäisyys on kaukainen haave, ja noin 150 000 länsisaharalaista jumittaa kurjissa oloissa Algerian pakolaisleireillä.

Marokkolaisten määrä El Aaiúnissa paisuu, sillä valtio tarjoaa muuttajille halpoja asuntoja, työpaikkoja ja verovapauksia.

”Elän kuin aave”, ystävämme kuvailee kun kävelemme ”m-ihmisten” eli marokkolaisten keskellä. Kun pysähdymme potkimaan palloa pikkupoikien kanssa, vain yksi heistä on sahrawi.

Ainoa, mitä sahrawit voivat tehdä, on kertoa meille ulkopuolisille tilanteestaan. Olemme pieni henkireikä, tuulahdus ulkomaailmasta. Isäntiemme ainoa toive on, että levitämme sanaa maan tilanteesta.

Harmi kyllä ulkomaalaisia ei El Aaiúnissa juuri näy, paitsi YK-työntekijöitä, joiden maasturit seisovat kaupungin parin paremman hotellin edustalla. ”He nukkuvat, syövät ja juovat hotellin baarissa”, isäntämme vitsailevat.

”Poissa silmistä, poissa mielestä”, pätee Länsi-Saharan tilanteeseen. Onneksi muistia voi virkistää ja asioihin vaikuttaa matkustamalla sinne, missä vääryyksiä tapahtuu. Ei tarvitse olla toimittaja levittääkseen tehokkaasti tietoa.

Isäntämme kertovat, että liikkeistämme raportoidaan poliisille ja että meitä seurataan kadulla. En ihan tiedä, mitä uskoa, mutta ymmärrän että tuhansien turistien vahtiminen olisi mission impossible jopa Marokon poliisille.

Totta kai poliisin kannattaa pelotella turisteja parilla kysymyksellä, jos siten voidaan estää matkailijoiden vyöry ”ongelmalliseen” paikkaan.

Lopulta kevyt poliisikuulustelu on pullamössö-eurooppalaiselle elämys, josta kertoa kotona. Vetoavampi matkan kohokohta kuin rantabaarista hankittu lievä ruokamyrkytys.

El Aaiún sijaitsee vain 230 kilometrin päässä Kanarian saarista. Mitä, jos seuraava lomamatka suuntautuisi erilaiseen kohteeseen?

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019