Teksti Teemu Muhonen

Torstaina eläkekattoa väläytellyt sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko sanoi vielä puoli vuotta sitten Voimalle, ettei eläkekatosta ole hyötyä. Hän oli oikeassa.

Helsingin Sanomat uutisoi tiistaina Nokian entisen toimitusjohtajan Stephen Elopin tulevasta 5900 euron kuukausieläkkeestä, jonka hän ansaitsi työskentelemällä suomalaisessa yhtiössä muutaman vuoden ajan. Uutisen nostattama kauhisteluaalto sai sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon (kok) tarttumaan tuumasta toimeen: torstaina HS kertoi, että Risikko on pyytänyt Eläketurvakeskukselta (ETK) selvitystä suurituloisten eläkkeisiin kohdistettavasta eläkekatosta, eli maksettavan kuukausieläkkeen ylärajasta.

Risikon avaus on yllättävä, sillä vielä viime lokakuussa hän vastusti eläkekattoa Voiman haastattelussa.

Liian yllättynyt ei kuitenkaan pidä olla, sillä Risikko on osoittanut taitavansa kauhisteluaaltojen harjalla ratsastamisen. Kun kansa paheksui laiskaa Sossu-Tatua, Risikko ehdotti osallistavaa sosiaaliturvaa. Kun Finnairin toimitusjohtajan Mika Vehviläisen ja eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen hämärät asuntokaupat paljastuivat, Risikko ilmoitti tekevänsä eläkeyhtiöiden hallinnosta avoimemman. Onkin luontevaa, että kun suuripalkkainen johtaja saa suurta eläkettä, Risikko nostaa esiin eläkekaton.

Avauksestaan huolimatta Risikko tietää, ettei eläkekattoa tule. Syyn hän tiivisti itse Voiman lokakuisessa haastattelussa: ”Eläkekatto ei hyödytä kovin valtavasti. Tässä taustalla olevaa epätasa-arvoa ei pysty eläkekatolla poistamaan.”

***

Stephen Elopin suurta eläkettä käsittelevää keskustelua on vaivannut harhaluulo siitä, että Elopin eläke maksettaisiin perusduunarin eläkemaksuista. Näin ei suinkaan ole. Helsingin Sanomien uutisesta käy ilmi, että Elop ja Nokia maksoivat hänen palkastaan eläkejärjestelmään neljän vuoden aikana eläkemaksuja 1,18 miljoonaa euroa. Tuolla summalla Elopin 5900 euron kuukausieläkettä voidaan maksaa 63 ikävuodesta lähes 80-vuotiaaksi asti, eli keskimääräisen miehen kuolinikään asti.

Helsingin Sanomien Tuomo Pietiläinen kirjoittaa näkökulmassaan, että hyväpalkkaiset toimitusjohtajat ovat kuitenkin eläkejärjestelmän nettovoittajia, sillä he elävät keskimääräistä pitempään. ”Voi siis sa­noa, et­tä toi­mi­tus­joh­ta­ja ja hä­nen työn­an­ta­jan­sa mak­sa­vat elä­ke­jär­jes­tel­mään oman osuu­ten­sa, mut­ta toi­mi­tus­joh­ta­ja saa siel­tä enem­män kuin osuu­ten­sa”, Pietiläinen tiivistää.

Pietiläisen argumentti ei kuitenkaan osu maaliinsa, sillä hänen mainitsemansa epäsuhta on jo korjattu verotuksen keinoin. Vuoden 2013 alusta lähtien suurta eläkettä nauttivat ovat maksaneet yli 45 000 euron vuosieläkkeen ylittävästä osasta 6 prosentin lisäveroa, joka tulee normaalin progressiivisen verotuksen päälle. Näin suurituloiset saattavat olla eläkejärjestelmän nettovoittajia, mutta maksavat vähintäänkin merkittävän osan mahdollisesti saamastaan hyödystä valtion kassaan.

Lisäksi on otettava huomioon, että tavallinen palkansaaja hyötyy eläkejärjestelmästä monin tavoin enemmän kuin Elopin kaltainen yritysjohtaja. Jos Elop olisi saanut hänen palkastaan maksetut 1,18 miljoonaa suoraan käteen, hänen olisi ollut helppo sijoittaa se tuottavammin kuin suomalainen eläkeyhtiö summan sijoittaa. Tavalliselta palkansaajalta vaatisi huomattavasti enemmän ponnisteluja, jos hän saisi kaikki maksamansa eläkemaksut itselleen ja joutuisi koko työuransa ajan sijoittamaan niitä tuottavasti eläkepäiviensä varalle.

***

Jos eläkekatto toteutettaisiin Suomessa perinteisellä tavalla, on vaikea nähdä, mitä hyötyä siitä olisi. Perinteinen tapa tarkoittaa sitä, että kun täysimääräinen kuukausieläke on kertynyt täyteen, myös eläkemaksujen maksaminen lakkaa.

Otetaan esimerkki: Jos Suomessa olisi 3000 euron lakisääteinen eläkekatto, Stephen Elopin eläkemaksujen maksaminen olisi lakannut siinä vaiheessa, kun maksimieläke olisi tullut täyteen. Näin Elopin palkoista olisi maksettu eläkemaksuja 1,18 miljoonan euron sijasta arviolta noin 0,7 miljoonaa euroa. Seurauksena olisi se, että suomalaiseen eläkejärjestelmään virtaisi yhtäkkiä arvioitua vähemmän rahaa, joten kaikkien eläkemaksuja jouduttaisiin nostamaan.

Eläkemaksuja voitaisiin puolestaan laskea vuosikymmenten päästä, sillä silloin Elopille maksettaisiin puolta pienempää eläkettä kuin ilman eläkekattoa, joten järjestelmästä poistuisi vähemmän rahaa. Ainoa seuraus perinteisen eläkekaton käyttöön ottamisesta olisi siis suomalaisen eläkejärjestelmän ja yritysten kannalta vaikea siirtymävaihe. Elopiin ja Nokiaan katto ei vaikuttaisi käytännössä millään tavoin: Elop voisi sijoittaa säästämänsä puoli miljoonaa itse, tai hän voisi tehdä Nokian kanssa erillisen lisäeläkejärjestelyn.

On toki toinenkin tapa toteuttaa eläkekatto. Todellisen muutoksen katto toisi järjestelmään, jos eläkemaksujen maksaminen ei lakkaisi maksimieläkkeen kertymisen jälkeen. Käyttämääni esimerkkiin sovellettuna tämä tarkoittaisi sitä, että Elop olisi kartuttanut 3000 euron maksimieläkkeensä maksettuaan 0,7 miljoonaa euroa eläkemaksuja. Sen jälkeen hän jatkaisi eläkemaksujen maksamista normaaliin tapaan, muttei saisi maksuistaan koskaan vastinetta.

Koska Elop työskenteli Suomessa vain lyhyen aikaa, hän olisi maksanut ”ylimääräisiä” maksuja järjestelmään vain noin puoli miljoonaa euroa, mutta jos hän olisi työskennellyt samalla palkalla esimerkiksi 20 vuotta, ylimääräisten maksujen summa nousisi yli 10 miljoonaan euroon. Käytännössä kyse olisi siis valtavasta solidaarisuusverosta, jolla olisi varmasti merkitystä Risikon mainitsemaan epätasa-arvoon.

Tällaista mallia ei ole Suomessa koskaan ehdotettu, ja siihen on syynsä. Ensinnäkin kaikki suuret eläkejärjestelmää koskevat muutokset tehdään kolmikannassa, ja on selvää, ettei Elinkeinoelämän keskusliitto ikinä päästäisi läpi mallia, joka pakottaisi sen edustamat yritykset ja niiden johtajat maksamaan suuria summia uusia veroluonteisia maksuja.

Toinen, kenties oleellisempi kysymys on kuitenkin se, miksi tämänkaltainen veroluonteinen maksu suurituloisille pitäisi toteuttaa eläkejärjestelmän eikä verotuksen avulla. Eläkejärjestelmä on työntekijöiden ja työnantajien välinen yhteiskuntasopimus, johon poliitikkojen on vaikea päästä käsiksi. Työmarkkinaosapuolten kanssa neuvotteleminen ja eläkejärjestelmän mutkistaminen on tarpeetonta, sillä saman päämäärän voi saavuttaa helpommin pääoma- ja tuloverotusta sekä niiden progressiota kiristämällä.